Uusi blogi

Bordercolliepoikien uusi blogi löytyy osoitteesta tipintempauksetjaroninrosmoilut.blogspot.com

Remusta vielä kerran

Vihdoinkin on rauhallinen hetki ja jaksamista samaan aikaan kirjoitella Remun sairauskertomusta muistiin. On se kyllä outoa, kun kukaan ei enää meillä vahdi, ei hauku ohiajavia autoja eikä ihmisiä.

Remu siis jouduttiin nukuttamaan pois etujalassa olleen kasvaimen takia. Reemus ontui kyseistä etujalkaa ensimmäisen kerran jo viime keväänä, mutta se meni ohi, kun käytin jätkän osteopaatilla ja se sai kipulääkekuurin. Oletin, että se oli sen jotenkin satuttanut tai ontuminen johtui selän vanhasta välilevypullistumasta, enkä koko asiaa edes juuri pohtinut siinä vaiheessa. Kesä meni vaihtelevasti. Välillä jätkässä oli virtaa ja menoa vaikka kuinka, mutta sitten oli niitä huonompiakin päiviä, kun lenkkeilykään ei oikein maistunut entiseen tapaan. Syitä oli niin helppo löytää: mahavaivat, selkä ja myöhemmin loppukesästä eturauhasvaivatkin.

Remu alkoi elokuun puolivälissä ontua oikeaa etujalkaa uudestaan. Sain sen aika pian osteopaatille ja myös kipulääkekuuri annettiin. Ontuminen näytti jälleen parantuvan näillä keinoin, joten ajattelin, että se johtui taas selästä. Kuitenkin pari viikkoa tämän jälkeen Remulla todettiin ensin eturauhastulehdus ja samoihin aikoihin se alkoi myös ontua samaa etujalkaa uudestaan. Tässä vaiheessa sitten ajateltiin, että ehkäpä suurin syy ontumiseen onkin eturauhasvaivat, jotka ärsyttävät selkää, sillä pullistuma oli juuri sillä alueella lantiossa, mihin eturauhasvaivatkin yleensä aiheuttavat selkäkipua. Remu sai lääkityksen eturauhastulehdukseen ja -laajentumaan ja kastraatio oli suunnitteilla.

Ontuminen kuitenkin paheni koko ajan, eikä tulehduskipulääkkeestä tuntunut olevan mitään apua, vaan koira alkoi käydä oikeasti kivuliaanoloiseksi ja näin sen muutaman kerran horjahtelevan. Käytin Remun lokakuun alussa tuki- ja liikuntaelinsairauksiin erikoistuneella lääkärillä, joka oli sitä mieltä, että ontumisen syy todennäköisesti on selkäkipu. Remua ei tällä kerralla kuvattu, eikä otettu verikokeita, vaan oli puhetta, että veriarvot tarkastetaan kastraation yhteydessä. Jälkikäteen ajatellen ne olisi ehkä pitänyt ottaa, vaikkakin useampikin lääkäri on todennut, että kasvaimet eivät läheskään aina näy veriarvoista. Lääkäri suositteli pikaista kastraatiota ja määräsi vahvoja kipulääkkeitä (tulehduskipulääke, Tramal, Gapabentin). Näistä Tramalin, joka on opiaattikipulääke, sopivuutta epäilin jo etukäteen, sillä keväällä Remu sai opiaattikipulääkepistoksen samoin ontumiseen ja se oli pari päivää sen jälkeen aivan omituinen. Aloitin todella pienellä annoksella, mutta jo muutaman päivän kuluessa oli selvää, että tätä lääkettä ei Remulle voi syöttää, sillä hyvä kun se enää pystyssä pysyi. Gabapentiinilla puolestaan menee kaksi viikkoa ennen, kuin se alkaa vaikuttaa.

Sain Remulle uuden ajan osteopaatille hyvin pian, noin viikko tämän lääkärikäynnin jälkeen. Selkä oli jumissa erityisesti etupäästä, mutta mitään muuta erikoista tämä kokenut, koiria paljon hoitava osteopaattikaan ei huomannut. Yleensä osteopatia tehosi Remulla selkävaivoihin todella hyvin, mutta nyt vaikutus oli todella pieni. Kuitenkin Remu oli viikonloppuna virkeämpi ja jaksoi välillä haukkua autojakin, joten ajattelin, että ehkä gapabentiini alkaa pikkuhiljaa tehota. Kuitenkin on todettava, että Remuhan ei enää tässä vaiheessa lenkkeillyt. Se ei edes halunnut lähteä pihasta pois ja todella voimakkaan ontumisen takia sen ulkoilua oli käytännössä istuskelua ja talon kiertämistä hissukseen. Henkisesti se tuntui kuitenkin olevan vielä ihan virkeä ja teki innokkaasti temppuja yms.

Maanantaina tullessani töistä kotiin huomasin heti, että nyt se on selkeästi huonompi. Ajattelin ensin, että se on tippunut sohvalta, liukastunut ja kolauttanut itsensä tms. Se kuitenkin söi edelleen hyvin, joten vaikka toki olin huolestunut, tuntui, että ainoa, mitä nyt voi tehdä, oli odottaa gabapentiinin vaikutuksen alkavan.

Tiistaiaamuna Remu olikin sitten todella kipeänoloinen. Silittelin sitä vielä normaaliin tapaan juuri ennen töihin lähtöä ja yhtäkkiä aloin tunnustella, että tässä lavan kohdalla ei nyt pitäisi tuntua tältä. Aloin katsoa ja kokeilla tarkemmin ja kauhukseni huomasin, että Remulla oli kainalossa isoja mustelmaisia alueita ja turvotusta noin lavan puolivälistä kainaloon asti. Tai oikeastaan ei voi edes puhua turvotuksesta, sillä turvotushan yleensä joustaa käden alla, mutta tämä tuntui aivan kovalta. Varasin Remulle samantien ajan lääkäriin (onneksi on nettiajanvaraus!) ja otin sen töihin mukaan. Käytin Remua aamupäivällä kesken työpäivän lääkärissä. Lääkärin sanoi lähes heti, että hänestä se tuntuu kasvaimelta ja sitä ei tuosta paikasta voi leikata. Tai ehkä joku olisi voinut yrittää, mutta että se vaatisi koko jalan amputaatiota, eikä hän voi sitä suositella. Eipä se mullekaan edes harkittava vaihtoehto ollut. Toinen vaihtoehto oli jonkinlainen lihasrevähtymä tai -repeämä, joka vuotaa verta. Remu oli todella kivulias tutkimuksen ajan ja vinkui ja laittoi vastaan, vaikka yleensä antoi kiltisti vieraidenkin ihmisten vaikka vääntää itsensä solmuun. Lääkäri määräsi antibioottikuurin varmuuden vuoksi, jos kyseessä olisi revähtymä. Hän kuitenkin kehotti nyt jo miettimään sitä vaihtoehtoa, että Remu joudutaan lopettamaan piankin. Ja kyllähän se surkealta näytti, kun jätkä ei enää jaksanut edes seistä kuin hetken ja silloinkin välillä nojasi seinään.

Remun tila meni kuitenkin koko ajan huonommaksi ja illalla se ei enää halunnut syödä. Ajattelin antaa antibiootille aikaa vaikuttaa, jospa se auttaisi. Kuitenkin keskiviikkona oli selvää, että jotain oli tehtävä, sillä Remu oli todella kipeä. Niin kipeä, ettei se ole koskaan aikaisemmin ollut. Lisäksi massa jalassa ja kainalossa tuntui kasvavan ja koko lapa oli suuremmantuntuinen kuin toisella puolen. Sain Remulle ajan illalle toiselle lääkäriasemalle, jossa olemmekin yleensä käyneet, sillä halusin toisen mielipiteen. Henkisesti olin jo valmistautunut pahimpaan ja Jarkon kanssa puhuimme, että jos tämäkin lääkäri on kasvaimen kannalla, niin oikeita vaihtoehtoja on tasan yksi.

Illalla siis suuntasin raskain mielin lääkäriin. Jo matka autolle ja autolta sisälle lääkäriin teki Remulle tuskaa. Sisällä huoneessa se ei jaksanut yhtään kierrellä eikä haistella, vaan lysähti vain lattialle maaten. Lääkärin kanssa juttelimme ja kävimme läpi, mitä eilisen lääkärin kanssa oli puhuttu. Sitten lääkäri tutki Remua. Jalka oli todella kipeä, vaikka Remu urhoollisesti yritti olla näyttämättä sitä. Lääkäri ehdotti, että kuvattaisiin se vielä siltä varalta, että jos siellä olisi esimerkiksi murtuma. Joka tapauksessa, hän sanoi, että jalan saa kunnolla tutkittua, pitää Remu rauhoittaa. Näin siis tehtiin. Kuvien perusteellal luissa ei ollut yhtään mitään vikaa. Toinenkin lääkäri tuli vielä kokeilemaan massaa ja hän sanoi olevansa hyvin pahoillaan, mutta hänen mielestään kyseessä on todella kasvain ja todella, todella pahantuntuinen sellainen. Nyt kun Remu oli rauhoitettu sai jalkaa tutkittua ja kaiveltua kunnolla. Kovaa uudismuodostumaa oli todella pitkälle lavan alle ja kainalossa ja lisäksi isoja mustelmaisia läiskiä kainalossa. Ultralla näimme, että massa koostui nestetäytteisistä lokeroista.

Vaihtoehtona olisi ollut vielä ottaa ohutneulanäyte kasvaimesta. Sen tuloksia olisi pitänyt odottaa viikko ja Remu oli todella, todella kipeä. Ja kuten jo totesin, leikkaus ei olisi ollut vaihtoehto, koska se olisi tarkoittanut koko jalan amputaatiota. Lääkärin kanssa pitkään keskustelimme asiasta, ja hän sanoi suosittelevansa eutanasiaa enempien kärsimysten välttämiseksi, koska parantavaa hoitoa ei ollut. Remua ei siis enää herätetty rauhoituksesta, vaan jouduin päästämään sen pois. Liian aikaisin, niin liian aikaisin.

Jälkikäteen on helppo jossitella, että olisi pitänyt viedä se aikaisemmin uudestaan lääkärille. Olisi pitänyt tutkituttaa se vielä perusteellisemmin jo aikaisemmin. Olisi pitänyt miettiä muitakin vaihtoehtoja ontumiselle kuin selkävaivat. Kuitenkin Remu kävi lääkärissä viimeisen kuukauden aikana neljä kertaa, joista tosin kaksi nämä viimeiset, ja kaksi kertaa osteopaatilla, eikä kukaan näistä huomannut tai epäillyt mitään. Rapsuttelin ja silittelin Remua päivittäin, enkä usko, että patti olisi voinut olla kauaa kainalossa tai lavassa ilman, että olisin tai Jarkko olisi sitä huomannut. Kasvaimelle ei varmaan olisi voinut tehdä mitään, vaikka se olisi löytynyt aikaisemminkin, mutta ehkä olisin voinut säästää Remun niiden viimeisten päivien tuskilta.

Nyt ei kuitenkaan enää voi tehdä muuta kuin muistella niitä monia ihania muistoja Remusta, mitä yhdeksän vuoden aikana ehti kertyä. En varmasti ikinä unohda, kuinka iloinen olin, kun keskelle mun elämän pimeintä syksyä (olin menettänyt veljeni loppukesällä) sain Tiinalta viestin, että pennut oli syntyneet. Remun myötä pääsin tutustumaan moniin uusiin ihmisiin ja myös harrastuksiin. Pettymyksiäkin tuli, isoimpana agilityn pakollinen lopettaminen Remun ollessa vasta juuri 4 v., mutta ikinä en katunut sitä, että olin valinnut juuri Remun.

Hyvästi Remu

Remu 17.10.2006-14.10.2015

Olit niin ainutlaatuinen ja niin rakas.

Niin paljon tekoja
Niin paljon muistoja
Niin paljon hyvää
Niin paljon ikävää.

Monesta Remu selvisi, mutta etujalan iso vuotava kasvain vei voiton hurjapäästä.

Ja niin niitä on taas kolme

 Siinä hän nyt on, lauman nuorin jäsen. 

Rohkea ja reipas Ron, joka on virallisesti Dream Begins Ragetti.

Ja kyllä, se on bordercollie. Vaikka onkin red merle.

(kuvat Susanna Nygren)

Syksyn alkua

No mutta, tämänhän voisi aloittaa samanlailla kuin edellisen postauksen eli vähän on kirjoittelu jääny. Jotenkin lapsen, työn, koirien, kanojen, remonttien, piha- ja kotihommien yms. yms. jälkeen blogin kirjoittaminen iltaisin on tuntunut ylivoimaiselta urakalta.. Paljon on siis ollut ohjelmaa, tänä kesänä paljon vähemmän koiraohjelmaa kuin muutamaan viime vuoteen. On kyllä siis tietenkin touhuiltu ja treenailtu, mutta kisattu aika vähän. Eipä sitä sitten kauhean montaa stooria jaksa kirjoittaa aiheesta "käytiin lenkillä ja sitten vähän treenailtiin tokoa/rally-tokoa/temppuilua".

Tipsteri on päässyt kerran aksakisoihin ilman mainittavaa menestystä. Ai mutta, sijoituttiinhan me neljänneksi ja saatiin oikein palkintokin. Rally-tokokisoissa on käyty kaksi kertaa. Viimeisin kerta oli tänään ja seuraavan kerran kisataankin avoimessa luokassa. Tipille siis tänään RTK1-koulutustunnus 87 pisteen hyväksytyllä tuloksella, jolla ei todellakaan sijoituttu 32 koiran luokassa. Edellisellä kerralla oltiinkin toisia 99 pisteellä. Rally-toko on kyllä ohjaajalle paljon vaikeampaa kuin toko. Tänään en ensin osannut peruuttaa oikein (ja tämä selvisi mulle vasta arvostelulomakkeesta) ja sitten en osannut lähteä liikkeelle tarpeeksi pian (mikä nyt ei ole mitään uutta, oon mä sen aksatreeneissä "jonkun" kerran kuullut ennenkin), mutta tämän jälkimmäisen sentään tajusin korjata. En kyllä ymmärrä näin toko-taustalla, että mikä ihme juttu tämä liikkeen korjaaminen oikein on, mutta osasinpahan nyt käyttää sitä kerrankin. Seuraavaksi kisataan siis AVOssa ja se tarkoittaa, että pitäisi varmaan alkaa treenata. Ei ehkä ihan mene vain tokon pohjilla, kuten tämä alokasluokka. Ohjaaja toki olisi voinut treenata sitäkin, Tiphän oli jälleen kerran pätevä ja taitava, pitäen koko ajan tuomarin arvostelulomakkeen kommentteihin kirjaamaa todella hienoa kontaktia. Meidän alokasluokan läpäisy onkin perustunut pitkälti siihen strategiaan, että minä sanon Tipille sivu, Tip pysyy sivulla seuraamassa ja minä yritän olla mokailematta kylteillä pysähtymisiä.

Remu on hoitanut ahkerasti pihavahdin tehtäviä. Kyllä ei kukaan täällä kulje salaa. Laurin pihalelut tosin siirtyvät välillä paikasta toiseen erään tietyn pihavahdin mukana. Reemus-paralla on välillä vähän selkä oikutellut, mutta hyvinä päivinä - joita onneksi on suurin osa - meno on entisenlaista. Tosin olen alkanut epäillä, että ainakin välillä lenkkeilyhaluttomuuden syy on se, että Lauri jää pihaan/kotiin, koska Remulla on kyllä kotiinpäin kovastikin kiire.

Kevättä jo

Pieni kuulumisten kertaus lienee paikallaan, kun blogin kirjoittaminen on vain jäänyt ja jäänyt. Puuhaa on ollut taas vaihteeksi niin, että kirjoittelut ovat jääneet.

Remu-Eemeli tosiaan toipui pernanpoistoleikkauksestaan oikein hyvin. Tämän hetken akuuttiongelma on selkä, joka tosin nyt jo paljon parempi kuin viime viikolla. Jätkä karkasi pari viikkoa sitten meidän parimetrisen piha-aidan yli rusakoiden perään. Ikkunasta näin, että hyppäsi/kiipesi reilu metrisestä aidasta yli lähes paikaltaan ilman vauhtia ja tuli aika ikävännäköisesti alas, vaikka jaloillaan pysyikin, ja säntäsi tietenkin karvat hulmuten pupujen perään. Seuraavana päivänä ja aika monena sen jälkeen ei sitten huvittanutkaan kävellä 50 metriä enempää.. Rimadyl-kuuri ja lepo onneksi auttoivat ja tänään jätkä pääsi osteopaatti Maaria Kaiperlan käsittelyyn. Oli kuulemma juuri oikea aika hoitaa ja kroppa aukesi tosi hyvin. Remu sai kehuja siitä, kuinka hyvässä kunnossa se on ikäisekseen ja vaivat huomioon ottaen. Oikein kuulemma vielä ryhdikäs ja vahva koira. Jatkohoidoksi Reemukselle määrättiin paljon metsässä juoksemista ja uimista vesien lämmettyä, mutta aitojen yli hyppimisestä olisi syytä luopua.. Toivottavasti Remu kuunteli asiantuntijaa paremmin kuin minua!

Tipin kanssa olemme pikku hiljaa palailleet normaalimpaan treenaamiseen. Haiman TLI-arvo oli edelleen huhtikuussa reippaasti koholla, mutta koska mitään oireita ei ole, kaikki muut veriarvot ovat kohdallaan ja koira terveenoloinen, niin lääkärin mukaan on parempi treenata kuin levätä liikaa. Tokon osalta olemme treenanneet erityisesti sääntömuutoksen myötä tulevia uusia juttuja ja rallytokon ylempien luokkien temppuja. Tällä viikolla olimme vihdoinkin myös agilitytreeneissä ja tiistaina vietimme koko päivän Anja Lehtiön pitämässä paimennuskoulutuspäivässä.

Olipa aivan todella hyödyllinen ja opettavainen päivä. Nyt tiedän, miten ja mitä juuri Tipin kanssa kannattaisi treenata ja näin itse kuinka se työskentelee, kun Anja ohjasi sitä. Ja aivan upeaa, kuinka niiden kahden 20 minuutin treenipätkän aikana Tipin itseluottamus nousi kohisten ja lopussa se selvitti vaikean nurkkatilanteen rauhallisesti ja päättäväisesti, vaikka lampaat vähän koittivatkin, että mikähän tuo on koiriaan. Vahvana silmäkoirana Tip kannattaisi pitää ainakin näin alussa paljon liikkeessä. Tip sai myös kehuja hyvästä eläinfiiliksestä ja siitä, että vaikka pidetään vauhtia yllä, niin se ei tee mitään tyhmää ja eikä pure lampaita. Mutta on paimennus kyllä vaikea laji! Samaan aikaan pitäisi pystyä lukemaan koiraa ja lampaita ja koko tilannetta ja ohjaamaan sitä oikeaan suuntaan antaen kuitenkin koiralle riittävästi tilaa ja vastuuta. Aksassa sentään esteet pysyvät paikoillaan ja ovat suunnilleen samanlaisia joka paikassa..

Pojat pääsivät muutama viikko sitten mökkeilemäänkin. Tip ihmetteli, että miksi ei ole laituria paikoillaan ja miksi ei saa mennä uimaan. Remu ihmetteli, että miksi hänen pitää olla narussa (koska jätkällä on välillä melko suuria vaikeuksia kuullunymmärtämisessä, kun on kyse naapurien tonteille menemisestä tai uimisesta). Muuten on sitten aika paljon metsälenkkeilty ja ulkoiltu pihassa. Kanojakin tuli taas ainakin kesäksi, joten Tipillä on taas tuijoteltavaa kotonakin.

Tip Tipitii 4 v.!