Kuinka voi olla niin, että ei ole Romppua?

11 vuotta on pitkä aika elää yhdessä ja silti liian lyhyt. Romeo oli mun kanssa koko sen ajan, mitä olen ollut aikuinen. Monessa mukana ja veti myös moneen uuteen mukaan. Mun ensimmäinen koira, joka opetti paljon - hyvässä ja pahassa. Kaunis, kovaääninen, silkkiturkki. Kaikessa ärsyttävyydessäänkin niin rakastettava. Monilta luonteenpiirteiltään niin mun kaltainen. Ystävä ja perheenjäsen. Rakas pieni luppakorvainen pystykorva. Vaikea uskoa, vaikea ymmärtää, että Romppua ei enää ole. Kuinka niin voi olla?

Vaikka jonkinlaisia vanhuuden vaivoja jo olikin, niin en olisi uskonut lopun tulevan jo nyt ja näin äkkiä. Ja vaikka tähän asiaan oli yrittänyt valmistautua jollain tasolla jo vuosia - joskushan se väistämättä eteen tulee aina, ei sitä välttääkään voi - niin silti, silti miten tämä voi olla näin vaikeaa kestää. Perjantai-iltana tilanne näytti huonolta, mutta ei toivottomalta. Sunnuntaiaamuna ei enää ollut vaihtoehtoja. Tai olisi ollut, mutta mikään niistä ei ollut koiran parasta ajatellen hyvä. Se ainoa oikea päätös oli päästää Romeo sinne, minne koirat tämän elämän jälkeen menevät, niin paljon kuin se itseen sattuikin. Se olisi ollut jokatapauksessa edessä, kyse oli korkeintaan päivistä ja koiran niiden myötä kokemasta tuskan määrästä. Ja taisi tuo olla jo menossa itsekin. Ikävä on vaan kova. Elämä jatkuu, ennen pitkää, rakkaiden muistojen kera. Mutta vielä on aika surra.

Se, mitä olimme, olemme nyt.
Se, mitä meillä oli, on edelleen.
Yhteinen menneisyys, lähtemättömästi läsnä.
Kun siis kuljet metsässä, jossa kuljimme yhdessä
ja etsit aurinkoiselta pientareelta varjoani,
kun pysähdyt kukkulalle katselemaan kaukaisuuteen
ja kädelläsi etsit tapasi mukaan minua
etkä enää löydä ja tunnet surun hiipivän sydämeesi
ole hiljaa.
Sulje silmät.
Hengitä.
Kuuntele askelteni ääntä sydämessäsi.
En ole poissa, kuljen mukanasi, aina sinussa.
(tuntematon)

Huonot uutiset muuttuivat surullisiksi

Romeo

17.4.1999-30.5.2010

Huonoja uutisia

Meillä ei Remun kanssa ole tuuria näissä agilitykisoihin osallistumisissa, sillä varmaan kohta puolet starteista, joihin olemme ilmoittautuneet, on jouduttu jättämään väliin. Niin myös tämän päiväiset Nokian kisat, josta oli tarkoitus saada se eka nolla.. Vietin eilisillan Romeon kanssa eläinlääkärissä, diagnoosina maksan vajaatoiminta. Romppu sai kaksi pussia nestettä, kuusi piikkiä erilaisia lääkkeitä, neljää eri lääkettä kotiin mukaan sekä energiatahnaa ja  erikoisruokia, joita nyt sitten syödään niin paljon kuin kurkusta saadaan alas menemään - vaikka väkisin. Ja korkeintaan parin tunnin välein ympäri vuorokauden. Tämä viikonloppu nyt näyttää, lähteekö paranemaan vai ei. Tilanne ei ole toivoton, mutta ei hyvä, ei ollenkaan.

Remu-parka järkyttyi kamalasti, kun tulimme takaisin. Pieni hoitajaspanieli olisi huolestuneena halunnut tutkia ja hoitaa Romeota, joka näytti heti hampaita, että mene pois. Ilmeisesti stressireaktio sairaalta ja sairaalalta haisevaan kaveriin oli hyvin voimakas, koska jätkä oksensi kaiken iltaruokansa pian sen jälkeen, kun olimme tulleet kotiin. Ja koko yö oli jatkuvaa piip-piip -vinkunaa, kun koirat oli pakko laittaa eri tiloihin, että Romeo sai nukkua.

Helsingin näytelmässä

Tänään teimme Remu-Eemelin kanssa päiväreissun Helsingin jäähalliin Aptus-showhun. Reemuhan ei näytelmistä juuri perusta, kuten varmaan kaikille alkaa olla aika selvää.. Tänään oli onneksi hieman parempi päivä, eikä liikkuminen ilmeisesti ollut aivan löysää lenkkeilyä. Mutta itse jäin kyllä edelleen kaipaamaan esiintymiseen iloisuutta. No, olisin minäkin kieltämättä ollut mieluummin esim. Riihimäellä agikisoissa, että koirahan vain heijastaa mun asennetta ;-) Tuomarina waleseilla oli Jenny Miller Iso-Britanniasta ja koiria oli ilmoitettu (vain) 13. Remu sai ERIn ja sijoittui valioluokassa kolmanneksi. Sen enempää sijoituksia ei tullut eli meidän homma oli aikas nopeasti hoidettu. Arvostelu oli seuraavanlainen:

Fraction on the big side, gives impression of being a little long on the stands, but is nice to go over. Good head, eye colour could be darker. Enough neck. Good depth and rib. Could do a litter better upper arm and I´d like to see better second thigh. Well coated & presented. Moves soundly but is indined to short stride. 

"Töiden" jälkeen vähän shoppailtiin ja käytiin ulkona reippailemassa ennen kotiinlähtöä. Seuraava näyttely onkin sitten parin viikon päästä Karkun erikoisnäyttely. Sen jälkeen seuraavaa saadaankin odottaa loppuvuoteen tai jopa ensi vuoteen. Kotona oli kiva antaa pikaisesti kyytiä uudelle kanalle ennen totaalista ja pikaista sammumista sohvalle.

Ja vielä otos kera liikkuvan kuvan ja äänen: http://remueemelin.kuvat.fi/kuvat/MVI_6195.AVI

Ennen Karkkua ehditään kuitenkin käydä kaksissa agikisoissa. Sen lajin osalta tulostavoitteiden saavuttaminen tänä vuonna tuntuu huomattavasti realistisemmalta.. Tosin vähän vaihtelevaa meidän meno on vieläkin. Keskiviikon treeneissä jätkä oli todella hyvä ja itsekin olin hyvin mukana, joten treenien jälkeen oli tosi loistava olo. Radat olivat viikonlopun kisaradoista mukaillut tyyliin ryhmäläisten kootut hankaluudet, vaikka ei ne meille enää silloin hankaluuksia tuottaneet. Torstaina taas sitten itsekseen treenatessa tuntui, että koira ei käänny ei sitten millään ja räyh-räyh -huutamistakin oli aivan liikaa, jotta sen lisäksi olisi voinut kunnollisesti keskittyä mihinkään. No jaa, puomilla pysähtymiset onnistuivat silti 100%, eikä jätkä oikeastaan mihinkään esteille tai esteiltä pois karannut, kunhan vain otti piiiitkiä kenguruloikkia hypyillä niin, että käännökset olivat jotain aivan kamalaa. Mutta toivottavasti osui kisoihin se parempi päivä :-)

Videot kisaradoista

Tässä vielä linkki videoihin kisaradoista: http://remueemelin.kuvat.fi/kuvat/Agikisaratoja/

Kiitokset Riikka Jankalle ja ystävälleen Hannalle kuvaamisesta!

Kesäkauden ekat kisat

Ja olihan ne itse asiassa tämän vuodenkin ekat kisat, talvi kun meni jalkaa parannellessa. Ohjelmassa oli siis tänään ensin agilityrata Vesa Sivosen tuomaroimana ja sen jälkeen hyppyrata, jossa tuomarina oli Katariina Virkkala. Kisat olivat meidän oman seuran eli Tampereen Koiraurheilijoiden järjestämät ja meidän "kotikentällä". Kotikenttäetu ei välttämättä tosin ollut etu, jätkä kun hoksasi heti, mitä tänne oltiin tultu tekemään ja fiilis oli sen mukainen: minä menisin nyt, nyt, nyt, mennään jo hei, mun vuoro ekana heti tässä ja nyt. Ja tällä kertaa ei paljon tokot auttanut.

Ekan radan alku olikin varsinainen grande catastrofe, sillä neljännen esteen jälkeen meillä oli kasassa 20 virhepistettä.. Alussa oli kolme hyppyä ja kepit kokolailla suorassa linjassa. Jätin Reemun maahan ja tarkoitus oli nostaa se vielä käsimerkillä istumaan ennen lähtölupaa. No, jätkähän otti jo käsimerkistä itselleen lähtöluvan eli lähti makuulta (tosin himmasi hieman ennen ekaa hyppyä kysymään, mutta ei siinä sitten enää paljon auttanut sanoa muuta kuin tule nyt sitten). Sekavasta lähdöstä johtuen - ja hirmuisesta kiireestä ja innosta - kaikkien kolmen hypyn rimat alas niin, että kops, kops, kops vaan kuului. Sitten keppien sisäänmenosta ohi (huom. halutaan ostaa koiralle jarrut) ja kun ohjaaja ei sitten antanutkaan enempää ohjeita, oli jätkän mielestä vuorossa tuomarin tervehtiminen. Jonka jälkeen jatkoimme kepeiltä varsin hyvin matkaa, kunnes tultiin kolmanneksi ja toiseksi vikoille esteille, jonka tiesin meille vaikeaksi paikaksi, mutta en sitten kuitenkaan ohjannut sitä niin perusteellisesti ja tiukasti, kuin olin suunnitellut, joten jätkä hyppäsi sitten toka vikan hypyn väärään suuntaan, joten tuloksena oli HYL.

Kuulostaa näin selitettynä varsin huonolta suoritukselta, mutta alun jälkeen ja hylystä huolimatta ei se nyt kuitenkaan mun mielestä oikeastaan ollut mitenkään mahdottoman kamala suoritus. Keppien jälkeen sain ohjauksen sujumaan ja Remukin oli hyvin kuulolla eikä koheltanut. Aluthan meillä on aina ollut vaikeita ja niihin pitää nyt jatkossa kiinnittää tosi paljon huomiota treeneissä. Olin lisäksi oikein todella tyytyväinen siihen, että jätkä pysähtyi molemmille kontaktien alastuloille (A ja puomi) ilman epäröintiä. Puomilla pysähtymispaikka oli hieman hakusessa, sillä Reemu pysähtyi jo ennen kuin etutassut olivat maassa. Tässä siis hieman korjailtiin sitten paikkaa eteenpäin. Aika oli näistä pyörimisistä, korjauksista ja kunnollisista pysähtymisistä huolimatta 44,64s (ia. 49s). Kiitokset sille tuntemattomaksi jääneelle seurakaverille, joka ajan oli kirjannut ylös hylystä huolimatta!

Tältä ekalta radalta jäähdyttelyyn mennessä jätkä tarjosikin sitten kontaktia aivan erilailla ja tyyliin "enkös ollutkin vähän nopea ja upea pikku springerispaanieli?" Eikä tämä mieliala ja kontakti onneksi kadonnut odotusaikana, tuntui ihan siltä kuin lähdössä olisi istunut eri koira.. Toka rata oli siis hyppäri ja se oli varsin kiva ja suoraviivainen rata, juuri sellainen meille sopiva (putkien ohivienneistä huolimatta). Sikäli se tältä radalta tullut yksi virhe harmittaakin. Ja aikaakin siihen kyseiseen virheeseen tuhraantui melkoisesti. Yksi mutka (taas alussa..) kun venyi tooosi pitkäksi, minkä takia kepeille sisäänmeno epäonnistui (taas). Loppurata meni oikein hyvin. Jos nyt jotain pilkunviilausta haluaa, niin koiraan voisi oikeastaan luottaa vähän enemmän, eikä varmistella suotta. Ja toisaalta ohjata silloin, kun pitää ohjata, niin nuo pitkät kaarrokset jäisivät pois.. Näillä neuvoin olisi vielä jokunen sekunnin kymmenys tai jopa muutama sekunti napsaistu pois suoritusajasta, joka oli nyt 31,71s (ia.35s). Tuloksena tältä radalta oli siis 5 vp ja sijoitus 2 eli päästiin ihan palkinnoille ja tehtiin meidän tähän asti paras tulos Reemun ja mun seitsemännessä kisastartissa.

Ei huono päivä ja tästä onkin hyvä jatkaa kahden viikon päästä Nokialla ja kahden ja puolen viikon päästä oman seuran iltakisoissa. Josko sit jo tulisi niitä nollia. Sitä varten pitäisi kyllä saada ohjaajalle aikas paljon enemmän rentoutta mukaan kisaradalle..

Ulkokausi korkattu ja Romeon kuulumisia

Eilen oli ekat "viralliset" ulkotreenit, vaikka onhan me toki omassa pihassa jo aiemminkin vähän touhuiltu hyppyjen kanssa. Aloitimme siis uudessa ryhmässä uuden kouluttajan ohjauksessa. Tai oikeastaan (tämäkin) kouluttaja on kyllä tuttu entuudestaan siltä ajalta, kun treenasin Rompun ja Sanin kanssa. Maailma on pieni, ja Tampere varsinkin :-D Ryhmässä on meidän lisäksi kaksi kelpietä, collie ja beauceron. Näiden kahden ekan viikon teemana meillä on kisanomaiset suoritukset ykkösten tasoisilla radoilla eli oikein meille sopivaa treeniä ajatellen puolentoista viikon päässä odottavia kisoja.

Eka pätkä otettiin siis kisanomaisesti tavoitteena saada tulos, joten sen mukaisesti piti mahdolliset virheet korjata ja hylyn tullessa jatkaa loppuun kuten kisoissakin tekisi. Oli mukava huomata, että tuo 18 esteen rata vaikutti jo etukäteen suht helpolta ja pääsimmekin toiseksi viimeiselle esteelle virheittä. Se oli keinu, josta Remu (kuten kaikki muutkin ryhmän koirat) juoksi läpi. Jännä, että se oikeasti oli kaikille koirille ongelmakohta. Aurinko varmaan häikäisi, seli seli.. No, lentokeinulta ei meillä jatketa eteenpäin koskaan, joten keinu uudestaan ja sit maaliin vikan hypyn kautta. Ei mikään täydellinen suoritus, mutta kuitenkin siis lähes loppuun asti virheetön. Ja pieni jännityskin oli päällä ekoissa ulkotreeneissä (juu, ei sillä ole ollut tapana karata agiradalta, mutta kun en usko, niin en usko..), joten aika kisanomainen suoritus se kyllä oli siltäkin osin. Ekan kierroksen jälkeen sitten hiottiin käännöksiä pienemmäksi ja lopuksi otettiin rata vielä toiseen suuntaan, jolloin siitä tuli vähän haastavampi ainakin tiukkojen käännösten suhteen (joten sitten hiottiin vielä niitäkin).

Koira oli mulla kyllä oikein hyvin hanskassa koko treenien ajan, kun kouluttajakin totesi kaipaavansa koiralta parempaa irtoamista ja itsenäisempää suoritusta. "Kyllä se yleensä.." Kieltämättä maltti on valttia oli meidän päivän oma teema. Ennen rataa otettiin seuraamista ja ALO-luokan jääviä liikkeitä, vetää ei saanut yhtään radalle päin, lähtöön mentiin seuraten, piti odottaa paikallamakuussa sen aikaa kun vein kontakteille namilätkät (btw, jos jollain on ylimääräisiä pringlespurkin kansia, niin otan mielelläni vastaan!), lähdössä piti malttaa tehdä kaukoja, kontakteilla piti odottaa jne. Tylsää, mutta kuitenkin niin tarpeellista. Jatkossa, kun taas ulkona treenailuun on totuttu, niin voinemme ottaa aavistuksen löysemmin. Tämä olisi kuitenkin hyvä kikka muistaa silloin, kun haluaa, että Reemu on radalla superkuulolla. Toisaalta siinä tulee kyllä sitten se eteen, että koira ei ohjaudukaan ihan samalla tavalla kuin yleensä, vaan sitä pitää sitten viedä pidemmälle ja lähettää voimakkaammin.

Romeon kanssa jouduin käymään eläinlääkärissä alkuviikosta ja herralta kuvattiin etupää oikean jalan ontumisen takia. Diagnoosi oli odotettu: nivelrikkoa oikealla puolen olkapäässä ja kyynärnivelessä. Vasemman puolen nivelet olivat aivan siistit. Johan sitä jo muutama vuosi sitten epäiltiinkin, mutta silloin ei otettu kuvia, vaan hoidettiin vain oireiden mukaan. Ainakin silloin Cartrophen-pistokset auttoivat (koska sen jälkeen ei oireita ole ollut ennen kuin nyt), joten nyt sitten opettelen itse pistämään sitä ja lisäksi annetaan Rimadylia ja jatketaan edelleen glukosamiinia ja lohiöljyä. Fysioterapiaankin pitäisi varata aika, selkälihakset kun ovat aika kireällä ja ontumisesta äkkiä tulee toispuoleisuutta ja jumeja lihaksiin (kokeiltu on ;-) ) Romeolle itselleen (kuten oli emännälleenkin) vaikeinta taitaa olla määrätty viikon pakkolepo..Vaikka kyllä herra pari päivää tuossa oli oikeasti kipeä ja konkkasi kolmijalkaisena varsin surkean näköisenä. Nyt on kuitenkin taas jo oma itsensä. Ja Romppu oli kyllä tosi fiksusti röntgenkuvauksen ajan, sitä kun ei rauhoitettu kuvausta varten ja silti kuvat saatiin otettua helposti ja nopeasti.

Lääkärireissun yhteydessä poikettiin muuten samassa kyläpaikassa, missä Remu joku aika sitten tutustui Pena-kissaan & muihin eläintarhan jäseniin. Pena ei tällä kertaa ollut tavattavissa, vaan veti päivätirsoja suljetun oven takana. Reemu-Eemeli olisi kyllä mielellään tavannut Penan ja jaksoikin etsiä kissaa tarmokkaasti koko sen ajan, mitä siellä oltiin. Aluksi jätkä oli aivan vakuuttunut, että kyllä se kisu on telkkarin takana, kun se oli siellä viimeksikin. Mutta ei ollut kissa siellä, eikä sohvatyynyjen alla, eikä parveketuolilla olleen peiton alla, ei keittiön pöydällä, eikä saunassakaan. Sen verran Remu malttoi pitää taukoa kissan etsimisessä, että antoi häkin kalterien välistä kurkottavalle Aarolle pusun kuonolle. Sillä marsulla ei kyllä ole minkäänlaista itsesuojeluvaistoa..