Remusta vielä kerran

Vihdoinkin on rauhallinen hetki ja jaksamista samaan aikaan kirjoitella Remun sairauskertomusta muistiin. On se kyllä outoa, kun kukaan ei enää meillä vahdi, ei hauku ohiajavia autoja eikä ihmisiä.

Remu siis jouduttiin nukuttamaan pois etujalassa olleen kasvaimen takia. Reemus ontui kyseistä etujalkaa ensimmäisen kerran jo viime keväänä, mutta se meni ohi, kun käytin jätkän osteopaatilla ja se sai kipulääkekuurin. Oletin, että se oli sen jotenkin satuttanut tai ontuminen johtui selän vanhasta välilevypullistumasta, enkä koko asiaa edes juuri pohtinut siinä vaiheessa. Kesä meni vaihtelevasti. Välillä jätkässä oli virtaa ja menoa vaikka kuinka, mutta sitten oli niitä huonompiakin päiviä, kun lenkkeilykään ei oikein maistunut entiseen tapaan. Syitä oli niin helppo löytää: mahavaivat, selkä ja myöhemmin loppukesästä eturauhasvaivatkin.

Remu alkoi elokuun puolivälissä ontua oikeaa etujalkaa uudestaan. Sain sen aika pian osteopaatille ja myös kipulääkekuuri annettiin. Ontuminen näytti jälleen parantuvan näillä keinoin, joten ajattelin, että se johtui taas selästä. Kuitenkin pari viikkoa tämän jälkeen Remulla todettiin ensin eturauhastulehdus ja samoihin aikoihin se alkoi myös ontua samaa etujalkaa uudestaan. Tässä vaiheessa sitten ajateltiin, että ehkäpä suurin syy ontumiseen onkin eturauhasvaivat, jotka ärsyttävät selkää, sillä pullistuma oli juuri sillä alueella lantiossa, mihin eturauhasvaivatkin yleensä aiheuttavat selkäkipua. Remu sai lääkityksen eturauhastulehdukseen ja -laajentumaan ja kastraatio oli suunnitteilla.

Ontuminen kuitenkin paheni koko ajan, eikä tulehduskipulääkkeestä tuntunut olevan mitään apua, vaan koira alkoi käydä oikeasti kivuliaanoloiseksi ja näin sen muutaman kerran horjahtelevan. Käytin Remun lokakuun alussa tuki- ja liikuntaelinsairauksiin erikoistuneella lääkärillä, joka oli sitä mieltä, että ontumisen syy todennäköisesti on selkäkipu. Remua ei tällä kerralla kuvattu, eikä otettu verikokeita, vaan oli puhetta, että veriarvot tarkastetaan kastraation yhteydessä. Jälkikäteen ajatellen ne olisi ehkä pitänyt ottaa, vaikkakin useampikin lääkäri on todennut, että kasvaimet eivät läheskään aina näy veriarvoista. Lääkäri suositteli pikaista kastraatiota ja määräsi vahvoja kipulääkkeitä (tulehduskipulääke, Tramal, Gapabentin). Näistä Tramalin, joka on opiaattikipulääke, sopivuutta epäilin jo etukäteen, sillä keväällä Remu sai opiaattikipulääkepistoksen samoin ontumiseen ja se oli pari päivää sen jälkeen aivan omituinen. Aloitin todella pienellä annoksella, mutta jo muutaman päivän kuluessa oli selvää, että tätä lääkettä ei Remulle voi syöttää, sillä hyvä kun se enää pystyssä pysyi. Gabapentiinilla puolestaan menee kaksi viikkoa ennen, kuin se alkaa vaikuttaa.

Sain Remulle uuden ajan osteopaatille hyvin pian, noin viikko tämän lääkärikäynnin jälkeen. Selkä oli jumissa erityisesti etupäästä, mutta mitään muuta erikoista tämä kokenut, koiria paljon hoitava osteopaattikaan ei huomannut. Yleensä osteopatia tehosi Remulla selkävaivoihin todella hyvin, mutta nyt vaikutus oli todella pieni. Kuitenkin Remu oli viikonloppuna virkeämpi ja jaksoi välillä haukkua autojakin, joten ajattelin, että ehkä gapabentiini alkaa pikkuhiljaa tehota. Kuitenkin on todettava, että Remuhan ei enää tässä vaiheessa lenkkeillyt. Se ei edes halunnut lähteä pihasta pois ja todella voimakkaan ontumisen takia sen ulkoilua oli käytännössä istuskelua ja talon kiertämistä hissukseen. Henkisesti se tuntui kuitenkin olevan vielä ihan virkeä ja teki innokkaasti temppuja yms.

Maanantaina tullessani töistä kotiin huomasin heti, että nyt se on selkeästi huonompi. Ajattelin ensin, että se on tippunut sohvalta, liukastunut ja kolauttanut itsensä tms. Se kuitenkin söi edelleen hyvin, joten vaikka toki olin huolestunut, tuntui, että ainoa, mitä nyt voi tehdä, oli odottaa gabapentiinin vaikutuksen alkavan.

Tiistaiaamuna Remu olikin sitten todella kipeänoloinen. Silittelin sitä vielä normaaliin tapaan juuri ennen töihin lähtöä ja yhtäkkiä aloin tunnustella, että tässä lavan kohdalla ei nyt pitäisi tuntua tältä. Aloin katsoa ja kokeilla tarkemmin ja kauhukseni huomasin, että Remulla oli kainalossa isoja mustelmaisia alueita ja turvotusta noin lavan puolivälistä kainaloon asti. Tai oikeastaan ei voi edes puhua turvotuksesta, sillä turvotushan yleensä joustaa käden alla, mutta tämä tuntui aivan kovalta. Varasin Remulle samantien ajan lääkäriin (onneksi on nettiajanvaraus!) ja otin sen töihin mukaan. Käytin Remua aamupäivällä kesken työpäivän lääkärissä. Lääkärin sanoi lähes heti, että hänestä se tuntuu kasvaimelta ja sitä ei tuosta paikasta voi leikata. Tai ehkä joku olisi voinut yrittää, mutta että se vaatisi koko jalan amputaatiota, eikä hän voi sitä suositella. Eipä se mullekaan edes harkittava vaihtoehto ollut. Toinen vaihtoehto oli jonkinlainen lihasrevähtymä tai -repeämä, joka vuotaa verta. Remu oli todella kivulias tutkimuksen ajan ja vinkui ja laittoi vastaan, vaikka yleensä antoi kiltisti vieraidenkin ihmisten vaikka vääntää itsensä solmuun. Lääkäri määräsi antibioottikuurin varmuuden vuoksi, jos kyseessä olisi revähtymä. Hän kuitenkin kehotti nyt jo miettimään sitä vaihtoehtoa, että Remu joudutaan lopettamaan piankin. Ja kyllähän se surkealta näytti, kun jätkä ei enää jaksanut edes seistä kuin hetken ja silloinkin välillä nojasi seinään.

Remun tila meni kuitenkin koko ajan huonommaksi ja illalla se ei enää halunnut syödä. Ajattelin antaa antibiootille aikaa vaikuttaa, jospa se auttaisi. Kuitenkin keskiviikkona oli selvää, että jotain oli tehtävä, sillä Remu oli todella kipeä. Niin kipeä, ettei se ole koskaan aikaisemmin ollut. Lisäksi massa jalassa ja kainalossa tuntui kasvavan ja koko lapa oli suuremmantuntuinen kuin toisella puolen. Sain Remulle ajan illalle toiselle lääkäriasemalle, jossa olemmekin yleensä käyneet, sillä halusin toisen mielipiteen. Henkisesti olin jo valmistautunut pahimpaan ja Jarkon kanssa puhuimme, että jos tämäkin lääkäri on kasvaimen kannalla, niin oikeita vaihtoehtoja on tasan yksi.

Illalla siis suuntasin raskain mielin lääkäriin. Jo matka autolle ja autolta sisälle lääkäriin teki Remulle tuskaa. Sisällä huoneessa se ei jaksanut yhtään kierrellä eikä haistella, vaan lysähti vain lattialle maaten. Lääkärin kanssa juttelimme ja kävimme läpi, mitä eilisen lääkärin kanssa oli puhuttu. Sitten lääkäri tutki Remua. Jalka oli todella kipeä, vaikka Remu urhoollisesti yritti olla näyttämättä sitä. Lääkäri ehdotti, että kuvattaisiin se vielä siltä varalta, että jos siellä olisi esimerkiksi murtuma. Joka tapauksessa, hän sanoi, että jalan saa kunnolla tutkittua, pitää Remu rauhoittaa. Näin siis tehtiin. Kuvien perusteellal luissa ei ollut yhtään mitään vikaa. Toinenkin lääkäri tuli vielä kokeilemaan massaa ja hän sanoi olevansa hyvin pahoillaan, mutta hänen mielestään kyseessä on todella kasvain ja todella, todella pahantuntuinen sellainen. Nyt kun Remu oli rauhoitettu sai jalkaa tutkittua ja kaiveltua kunnolla. Kovaa uudismuodostumaa oli todella pitkälle lavan alle ja kainalossa ja lisäksi isoja mustelmaisia läiskiä kainalossa. Ultralla näimme, että massa koostui nestetäytteisistä lokeroista.

Vaihtoehtona olisi ollut vielä ottaa ohutneulanäyte kasvaimesta. Sen tuloksia olisi pitänyt odottaa viikko ja Remu oli todella, todella kipeä. Ja kuten jo totesin, leikkaus ei olisi ollut vaihtoehto, koska se olisi tarkoittanut koko jalan amputaatiota. Lääkärin kanssa pitkään keskustelimme asiasta, ja hän sanoi suosittelevansa eutanasiaa enempien kärsimysten välttämiseksi, koska parantavaa hoitoa ei ollut. Remua ei siis enää herätetty rauhoituksesta, vaan jouduin päästämään sen pois. Liian aikaisin, niin liian aikaisin.

Jälkikäteen on helppo jossitella, että olisi pitänyt viedä se aikaisemmin uudestaan lääkärille. Olisi pitänyt tutkituttaa se vielä perusteellisemmin jo aikaisemmin. Olisi pitänyt miettiä muitakin vaihtoehtoja ontumiselle kuin selkävaivat. Kuitenkin Remu kävi lääkärissä viimeisen kuukauden aikana neljä kertaa, joista tosin kaksi nämä viimeiset, ja kaksi kertaa osteopaatilla, eikä kukaan näistä huomannut tai epäillyt mitään. Rapsuttelin ja silittelin Remua päivittäin, enkä usko, että patti olisi voinut olla kauaa kainalossa tai lavassa ilman, että olisin tai Jarkko olisi sitä huomannut. Kasvaimelle ei varmaan olisi voinut tehdä mitään, vaikka se olisi löytynyt aikaisemminkin, mutta ehkä olisin voinut säästää Remun niiden viimeisten päivien tuskilta.

Nyt ei kuitenkaan enää voi tehdä muuta kuin muistella niitä monia ihania muistoja Remusta, mitä yhdeksän vuoden aikana ehti kertyä. En varmasti ikinä unohda, kuinka iloinen olin, kun keskelle mun elämän pimeintä syksyä (olin menettänyt veljeni loppukesällä) sain Tiinalta viestin, että pennut oli syntyneet. Remun myötä pääsin tutustumaan moniin uusiin ihmisiin ja myös harrastuksiin. Pettymyksiäkin tuli, isoimpana agilityn pakollinen lopettaminen Remun ollessa vasta juuri 4 v., mutta ikinä en katunut sitä, että olin valinnut juuri Remun.

Hyvästi Remu

Remu 17.10.2006-14.10.2015

Olit niin ainutlaatuinen ja niin rakas.

Niin paljon tekoja
Niin paljon muistoja
Niin paljon hyvää
Niin paljon ikävää.

Monesta Remu selvisi, mutta etujalan iso vuotava kasvain vei voiton hurjapäästä.

Ja niin niitä on taas kolme

 Siinä hän nyt on, lauman nuorin jäsen. 

Rohkea ja reipas Ron, joka on virallisesti Dream Begins Ragetti.

Ja kyllä, se on bordercollie. Vaikka onkin red merle.

(kuvat Susanna Nygren)

Syksyn alkua

No mutta, tämänhän voisi aloittaa samanlailla kuin edellisen postauksen eli vähän on kirjoittelu jääny. Jotenkin lapsen, työn, koirien, kanojen, remonttien, piha- ja kotihommien yms. yms. jälkeen blogin kirjoittaminen iltaisin on tuntunut ylivoimaiselta urakalta.. Paljon on siis ollut ohjelmaa, tänä kesänä paljon vähemmän koiraohjelmaa kuin muutamaan viime vuoteen. On kyllä siis tietenkin touhuiltu ja treenailtu, mutta kisattu aika vähän. Eipä sitä sitten kauhean montaa stooria jaksa kirjoittaa aiheesta "käytiin lenkillä ja sitten vähän treenailtiin tokoa/rally-tokoa/temppuilua".

Tipsteri on päässyt kerran aksakisoihin ilman mainittavaa menestystä. Ai mutta, sijoituttiinhan me neljänneksi ja saatiin oikein palkintokin. Rally-tokokisoissa on käyty kaksi kertaa. Viimeisin kerta oli tänään ja seuraavan kerran kisataankin avoimessa luokassa. Tipille siis tänään RTK1-koulutustunnus 87 pisteen hyväksytyllä tuloksella, jolla ei todellakaan sijoituttu 32 koiran luokassa. Edellisellä kerralla oltiinkin toisia 99 pisteellä. Rally-toko on kyllä ohjaajalle paljon vaikeampaa kuin toko. Tänään en ensin osannut peruuttaa oikein (ja tämä selvisi mulle vasta arvostelulomakkeesta) ja sitten en osannut lähteä liikkeelle tarpeeksi pian (mikä nyt ei ole mitään uutta, oon mä sen aksatreeneissä "jonkun" kerran kuullut ennenkin), mutta tämän jälkimmäisen sentään tajusin korjata. En kyllä ymmärrä näin toko-taustalla, että mikä ihme juttu tämä liikkeen korjaaminen oikein on, mutta osasinpahan nyt käyttää sitä kerrankin. Seuraavaksi kisataan siis AVOssa ja se tarkoittaa, että pitäisi varmaan alkaa treenata. Ei ehkä ihan mene vain tokon pohjilla, kuten tämä alokasluokka. Ohjaaja toki olisi voinut treenata sitäkin, Tiphän oli jälleen kerran pätevä ja taitava, pitäen koko ajan tuomarin arvostelulomakkeen kommentteihin kirjaamaa todella hienoa kontaktia. Meidän alokasluokan läpäisy onkin perustunut pitkälti siihen strategiaan, että minä sanon Tipille sivu, Tip pysyy sivulla seuraamassa ja minä yritän olla mokailematta kylteillä pysähtymisiä.

Remu on hoitanut ahkerasti pihavahdin tehtäviä. Kyllä ei kukaan täällä kulje salaa. Laurin pihalelut tosin siirtyvät välillä paikasta toiseen erään tietyn pihavahdin mukana. Reemus-paralla on välillä vähän selkä oikutellut, mutta hyvinä päivinä - joita onneksi on suurin osa - meno on entisenlaista. Tosin olen alkanut epäillä, että ainakin välillä lenkkeilyhaluttomuuden syy on se, että Lauri jää pihaan/kotiin, koska Remulla on kyllä kotiinpäin kovastikin kiire.

Kevättä jo

Pieni kuulumisten kertaus lienee paikallaan, kun blogin kirjoittaminen on vain jäänyt ja jäänyt. Puuhaa on ollut taas vaihteeksi niin, että kirjoittelut ovat jääneet.

Remu-Eemeli tosiaan toipui pernanpoistoleikkauksestaan oikein hyvin. Tämän hetken akuuttiongelma on selkä, joka tosin nyt jo paljon parempi kuin viime viikolla. Jätkä karkasi pari viikkoa sitten meidän parimetrisen piha-aidan yli rusakoiden perään. Ikkunasta näin, että hyppäsi/kiipesi reilu metrisestä aidasta yli lähes paikaltaan ilman vauhtia ja tuli aika ikävännäköisesti alas, vaikka jaloillaan pysyikin, ja säntäsi tietenkin karvat hulmuten pupujen perään. Seuraavana päivänä ja aika monena sen jälkeen ei sitten huvittanutkaan kävellä 50 metriä enempää.. Rimadyl-kuuri ja lepo onneksi auttoivat ja tänään jätkä pääsi osteopaatti Maaria Kaiperlan käsittelyyn. Oli kuulemma juuri oikea aika hoitaa ja kroppa aukesi tosi hyvin. Remu sai kehuja siitä, kuinka hyvässä kunnossa se on ikäisekseen ja vaivat huomioon ottaen. Oikein kuulemma vielä ryhdikäs ja vahva koira. Jatkohoidoksi Reemukselle määrättiin paljon metsässä juoksemista ja uimista vesien lämmettyä, mutta aitojen yli hyppimisestä olisi syytä luopua.. Toivottavasti Remu kuunteli asiantuntijaa paremmin kuin minua!

Tipin kanssa olemme pikku hiljaa palailleet normaalimpaan treenaamiseen. Haiman TLI-arvo oli edelleen huhtikuussa reippaasti koholla, mutta koska mitään oireita ei ole, kaikki muut veriarvot ovat kohdallaan ja koira terveenoloinen, niin lääkärin mukaan on parempi treenata kuin levätä liikaa. Tokon osalta olemme treenanneet erityisesti sääntömuutoksen myötä tulevia uusia juttuja ja rallytokon ylempien luokkien temppuja. Tällä viikolla olimme vihdoinkin myös agilitytreeneissä ja tiistaina vietimme koko päivän Anja Lehtiön pitämässä paimennuskoulutuspäivässä.

Olipa aivan todella hyödyllinen ja opettavainen päivä. Nyt tiedän, miten ja mitä juuri Tipin kanssa kannattaisi treenata ja näin itse kuinka se työskentelee, kun Anja ohjasi sitä. Ja aivan upeaa, kuinka niiden kahden 20 minuutin treenipätkän aikana Tipin itseluottamus nousi kohisten ja lopussa se selvitti vaikean nurkkatilanteen rauhallisesti ja päättäväisesti, vaikka lampaat vähän koittivatkin, että mikähän tuo on koiriaan. Vahvana silmäkoirana Tip kannattaisi pitää ainakin näin alussa paljon liikkeessä. Tip sai myös kehuja hyvästä eläinfiiliksestä ja siitä, että vaikka pidetään vauhtia yllä, niin se ei tee mitään tyhmää ja eikä pure lampaita. Mutta on paimennus kyllä vaikea laji! Samaan aikaan pitäisi pystyä lukemaan koiraa ja lampaita ja koko tilannetta ja ohjaamaan sitä oikeaan suuntaan antaen kuitenkin koiralle riittävästi tilaa ja vastuuta. Aksassa sentään esteet pysyvät paikoillaan ja ovat suunnilleen samanlaisia joka paikassa..

Pojat pääsivät muutama viikko sitten mökkeilemäänkin. Tip ihmetteli, että miksi ei ole laituria paikoillaan ja miksi ei saa mennä uimaan. Remu ihmetteli, että miksi hänen pitää olla narussa (koska jätkällä on välillä melko suuria vaikeuksia kuullunymmärtämisessä, kun on kyse naapurien tonteille menemisestä tai uimisesta). Muuten on sitten aika paljon metsälenkkeilty ja ulkoiltu pihassa. Kanojakin tuli taas ainakin kesäksi, joten Tipillä on taas tuijoteltavaa kotonakin.

Tip Tipitii 4 v.!

Remu nuorennusleikkauksessa

Nyt kun Remu on hienosti toipunut siitä vähän isommasta leikkauksesta, niin oli aika suorittaa joka keväinen nuorennusleikkaus. Kyllä taas pari vuotta tippui ulkonäöstä pois! Liekö tämä sitten syynä siihen, että jalka nousi tavallista reippaammin metsässä ja jätkä hävisi nenänsä viemänä vähäksi aikaa omille teilleen. Ei paranisi täällä susien ja ilvesten keskellä..

ENNEN

JÄLKEEN

Aurinkoinen hetki

Kahden kerroksen väkeä

Potkuttelua ja muuta ulkoilua

Hiukan on flunssa vaivannut meitä kaksijalkaisia tässä helmikuun alussa, mutta nyt aletaan vihdoin olla normaalissa päiväjärjestyksessä. Osittain vielä tosin käymme kaksilla lenkeillä Remun takia. Remu on toipunut kolme viikkoa sitten olleesta leikkauksesta tosi hyvin. Toisella viikolla haava-alueelle kertyi hieman nestettä ja kävin sitä silloin näyttämässäkin lääkärille. Nestepatit hävisivät itsekseen, kun pari päivää otettiin vähän rauhallisemmin.

Liikuntaa on lisätty aikas varovasti. Nyt vajaan viikon verran Remu on saanut olla pihassa vapaana, mutta lenkillä mennään vielä hihnassa. Olemme tosin jo siirtyneet fleksiin, mikä antaa vähän enemmän liikkumavapautta jätkälle. Kovasti on Reemus-Eemelillä tekemisenhalua. Tänään jätkä sai melkein kiinni myyrän lenkillä. Olisi saanutkin, jos en olisi kieltänyt ottamasta sitä. Remu on myös leikkinyt joka päivä omasta aloitteestaan joko omilla leluillaan tai Tipiltä varastetulta lelulla. Kauheasti en kyllä ole vielä antanut riehua, kun toisaalta tuntuu, että Remu väsyy aika pian lenkillä. Tai ei oikeastaan väsy, mutta alkaa peitsata, joten ehkä pientä kipua vatsa- tai selkälihaksissa tuntuu pienen rasituksen jälkeen?

Tipin kanssa olemme hurahtaneet potkukelkkailuun. Pikku jätkähän rakastaa juoksemista ja on sitkeä hihnassavetäjä, jolla on aina kiire eteenpäin, joten ei liene ihme, että alamäissä vauhti kiihtyy hieman liikaakin.. Onneksi Tipsterillä on kuitenkin kohtalaisen hyvin toimiva yhteys korvien ja aivojen välillä ja viestit jopa välittyvät sieltä jalkoihin asti. Jarrutkin siis toimivat tarvittaessa - jos ei nyt aina ekalla niin vähintään toisella hidastuskäskyllä. Varsinaisen treenailun suhteen olemme edelleen tauolla, mutta kotona on nyt tokoiltu aiempaa enemmän ja enemmän ajatuksella. Innostuin tulevasta tokon sääntömuutoksesta ja nyt on niitä uusia juttuja sitten kokeiltu ja otettu työn alle. Toinen treenijuttu on rally-toko, josta Tipillä alkaa olla kohta kaikki ylempien luokkien liikkeetkin hallussa. Kokeenomaisesti ei olla kyllä harjoiteltu yhtään pitkään aikaan. Mutta josko sitä vaikka keväämmällä pääsisi taas kisoihin.

Pihavahti haukkuu ohikulkijat

Vaihteeksi hyviä uutisia

Remun eläinlääkäri soitti tänään ja kertoi hyviä uutisia: kasvain ei ollut syöpäkasvain! Kyseessä oli jonkinlainen hematooma, verenpurkauman tapainen massa pernassa. Leikkaus oli kuitenkin tarpeellinen kahdestakin syystä. Ensinnäkin koska ilman sitä ei olisi tiedetty, mistä on kyse, ja toisekseen koska tuollaiset purkaumat alkavat kuulemma hyvin herkästi vuotamaan vatsaonteloon ja siitä seuraa helposti isoja ongelmia. Ja hematoomahan oli iso, melkein aikuisen miehen nyrkin kokoinen. Syytä ei osannut tämä Remun leikannut lääkäri sanoa, vaan totesi, että tälläisiä tulee aina välillä vastaan.

Remu on toipunut hyvin leikkauksesta. Pari ensimmäistä päivää meni nukkuessa, mutta sen jälkeen on vauhti ollut kiihtyvä. Haava on ollut koko ajan tosi siisti ja parantunut hyvin. Nyt vaan pitäisi Reemuksen hetki vielä malttaa olla ihan rauhassa ja sitten aletaan pikku hiljaa kuntouttaa lihaksia meidän luottohierojalta saaduilla ohjeilla.

Terveisiä potilaalta

 Ihan tyhmä tälläinen töttörö, kun ei saa edes puruluuta syötyä. Mun tää on silti. Enkä kyllä anna tälläisten töttöröiden hidastaa muutenkaan.

t: Remu

p.s. Mää en muka sais nukkua sohvalla, kun mulla on joku haava mahassa. Ja pah, yhtään en välitä sellaisista kielloista. Aina oon nukkunut sohvalla ja nukun nytkin. 

t: sama

Potilas Reemus

Remun tämänpäiväinen leikkaus oli sujunut hyvin. Ongelmia ei kuulemma ollut sen kummemmin itse pernan- ja kasvaimenpoistossa kuin nukutuksessakaan. Leikkauksessa Remulta siis poistettiin perna ja pernan "jatkeena" ollut kasvain. Kasvaimesta lähetettiin koepalat tutkittavaksi, niiden tulokset pitäisi tulla noin viikon päästä. Sen jälkeen sitten katsotaan mahdollisesti tarvittava jatkohoito. Hyvänlaatuiset pernakasvaimet eivät kuulemma ole mitenkään harvinaisia (jos kohta pahanlaatuisetkin ovat varsin yleisiä), joten pidetään peukkuja sille.

Nukutuksesta Remu oli alkanut heräillä jo ennen kuin oli päässyt heräämöönkään asti. Olin pyytänyt, että mulle soitetaan heti, kun se viedään heräämöön, niin tulen sen seuraksi, mutta enpä sitten ehtinyt. Ihan rauhassa (=lääketokkurassa) jätkä oli kuitenkin ollut ja nousi jo horjuvasti jaloilleen, kun pääsin paikalle. Kotona on kyllä uni maistunut koko loppupäivän ja Remu on edelleen aika tokkurainen ja kulku on horjuvaa. On kuitenkin vaihtanut pari kertaa paikkaa, pyrkinyt sohvalle ja käynyt pihalla pissalla. Ruoka ei vielä ole maistunut, mutta ehkäpä vähän myöhemmin. Remu oli saanut aika kasan lääkkeitä pistoksina (antibioottia, kahta eri kipulääkettä, joista toinen opiaattipohjaista, pahoinvoinninestolääkettä jne.), joten ei ihmekään, jos päästä vähän heittää.

Pari päivää nyt pitää olla ihan hissukseen eli edes sohvalle ja sängyyn ei saisi hypätä. Lisäksi seuraavina kahtena viikkona saa tehdä vain rauhallisia remmilenkkejä ilman mitään riehumisia, eikä muutakaan rasittavaa. Kotiutusohjeissa ei kielletty saunomista, mutta olettaisin sen kuuluvan kiellettyihin.. Saamme siis kuunnella surkeaa vinkumista oven takaa koko saunomisen ajan. Tosin pitänee tosiaan sanoa, että saamme, ei joudumme.. Kahden viikon päästä pitäisi olla haavan umpeutunut riittävästi, että voi palata normaaliin elämään ja liikuntaan. Sikäli kuin selviämme tästä pelkällä tällä leikkauksella..

Huonojen uutisten lääkärikäynti

Käytin eilen Remun kontrollissa ja kuten olin arvellutkin oireiden poistumisen myötä, peräsuoli oli palautunut hyvin lääkekuurin ja uuden ruuan aikana. Huonompaa oli se, että painellessaan Remun mahaa lääkäri tunsi ylimääräisen pyöreän kovan möykyn. Ultra paljasti kyseessä olevan jonkinlainen kasvain, joka on ilmeisesti kiinni pernassa. Eikä ole mikään pieni. Eihän siitä ole kuin kuukausi, kun kävimme lääkärissä, eikä sitä silloin tuntunut. Lääkäri oli kyllä sitä mieltä, että ei se kuukaudessa ole voinut tyhjästä kasvaa. Onhan Remu ollut välillä kipeänoloinen ja väsynyt, mutta olen ajatellut, että se johtuu joko selästä tai mahavaivoista. Pientä toivoa antaa se, että veriarvot olivat hyvät, eikä keuhkoissa näkynyt muutoksia, jotka olisivat kertoneet etäpesäkkeistä. Remu menee maanantaina leikkaukseen, jossa maha avataan ja katsotaan, mitä sieltä löytyy. Jos kasvain on vain pernassa, niin toivoa on, koska ilman pernaa voi elää, joten se poistetaan sitten kokonaan. Jos on levinnyt muihinkin sisäelimiin, niin se oli sitten siinä. Lisäksi vaikuttaa se, onko kyse hyvän- vai pahanlaatuisesta kasvaimesta.

Niin kovasti vielä toivoisin muutamaa yhteistä vuotta.

Uuteen vuoteen toivottavasti uusin tuulin

Pieni päivitys blogiin lienee paikallaan näin vuoden alussa. Loppuvuosi olikin kohtalaisen raskas mun töihinpaluun ja molempien koirien sairastelujen takia. Molemmillahan oli jo koko vuoden silloin tällöin samantyyppistä mahavaivaa ja sopivien ruokien löytäminen sen kuin vaikeutui. Mitään syytähän ei siis ole edelleenkään löytynyt ja nyt toki voi jo olla kyse ihan vain antibioottien aiheuttamasta ärsytyksestä. Eipä sillä syylläkään enää tässä vaiheessa väliä ole, jos vain löytyisi sopiva hoito..

Tipillä oli syksyn mittaan pariin kertaan reippaasti veristä kakkaa. Ensimmäisellä kerralla veriarvoista löytyy pientä nousua kreatiniini- ja haiman TLI-arvoissa ja reipasta laskua B12-vitamiinissa ja folaatissa. Tämä lääkäri ei oikein kuitenkaan osannut sanoa kuin, että jonkinlainen imeytyshäiriö ja helposti sulavaa ruokaa. Tällä lääkärillä olin siis käyttänyt molempia jo keväällä pariin kertaan ja nytkin kyllä kakkanäytteitä tutkittiin, mutta eipä niistä taaskaan mitään löytynyt. No, toisella kerralla sitten vein toiselle lääkärille, jonka luona oltiinkin ekalla kerralla melkein kaksi tuntia.. Hyvin oli perusteellista ja otettiin verikokeita ja röntgenkuvia ja juteltiin ihan rauhassa. Tässä vaiheessa oli pikkujätkän painokin laskenut jo kolme kiloa eli todella paljon tuon kokoiselle koiralle, joka ei valmiiksikaan ollut tuhdissa kunnossa. Tällä kertaa muut veriarvot olivat ok, paitsi TLI oli noussut edelleen ja oli nyt yli 50 (normaali alle 35). Eipä ole ainakaan haiman vajaatoiminnasta kyse, ainakaan vielä. Lääkärin mukaan ei kuitenkaan haimatulehduskaan, koska muut haima-arvot ja tulehdusarvot olivat ok. Ruoka joka tapauksessa vaihdettiin vähärasvaiseen allergiaruokaan ja Tip saa lisäksi haimaentsyymiä ruuan seassa. Tip siis syö nyt ensimmäistä kertaa elämässään nappulaa, tosin pienellä hevosenlihalisällä. Paino lähti heti nousemaan kivasti ja tuntuu, että lihaksiakin on hieman tullut takaisin. Virtaa on ainakin pienessä koirassa parin ydinvoimalan verran ja nyt tuntuu, että 3,5 kuukauden lähes täysi treenitauko alkaa vaatia veronsa.. Ei meinaan pienet temppuilut enää riitä minkään asteen väsytykseksi. Ikävämpää on se, että kontrollissa ennen joulua TLI-arvo oli edelleen yli 50. Tosin sitä ei voi tietää, onko se edellisestä kuitenkin laskenut, koska yli 50 arvoja ei määritetä.


Remulla oli siis myös koko vuoden mahavaivoja (limaista ja/tai löysää kakkaa). Välillä ajattelin sen johtuvan selästäkin, koska sekin selvästi välillä kesällä vaivasi. Toisaalta kun molemmilla on samantyyppistä vaivaa, niin pääepäilynä oli kyllä jokin loinen tai alkueläin kuten giardia, mutta mitään tälläistä ei siis ole löytynyt, vaikka näytteitä on kerätty moneen kertaan. Remun oireet myös olivat muuten jotenkin lievempiä, vaikkakin ehkä jatkuvampia. Myös Remulle kokeilin vaikka mitä ruokia ja lisäravinteita, homeopaattisia valmisteita yms. Viimeisin ruoka (peruna, hevosenliha,
psylliumjauhe) sopi aika pitkään, mutta sitten piti Remukin viedä lääkäriin jälleen kerran joulukuussa, kun pientä limaista kakkaa oli puserrettu jo useampi päivä. Tällä kertaa diagnoosina laajentunut peräsuoli, joka voi olla iän myötä tullutta rappeutumista (on kuulemma aika yleistä) tai johtuu kroonistuneesta tulehduksesta. Ja toisaalta kuulemma molemmat ruokkivat toisiaan eli laajentunut suoli aiheuttaa tulehdusta ja tulehdus laajentumista. Nythän sitä voi arvailla, että onko tässä nyt molempien kohdalla alunperinkään ollut samasta kyse vai ei. Remu nyt joka tapauksessa sai kuukauden Tylosin-kuurin, myös uuden ruuan ja kuitulisän. Kuukauden päästä on kontrolli ja mietitään lääkärin kanssa, että pitääkö leikata.

Molemmat koirat on olleet nyt ihan hyvässä kunnossa (kop, kop), mitä nyt Remun silmät vähän valuvat (ei tuo uusikaan ruoka ehkä oikein sovi täydellisesti) ja Tipin tassut halkeilevat. Nyt kuitenkin molempien suhteen toivotaan parasta. Ja pelätään pahinta, pessimisti kun olen.

Olihan viime vuodessa hyviäkin juttuja, kuten Agirotu Tipin kanssa, mutta ne jäävät nyt kyllä pahasti tämän loppuvuoden varjoon.