lauantai 21. marraskuuta 2015

Remusta vielä kerran

Vihdoinkin on rauhallinen hetki ja jaksamista samaan aikaan kirjoitella Remun sairauskertomusta muistiin. On se kyllä outoa, kun kukaan ei enää meillä vahdi, ei hauku ohiajavia autoja eikä ihmisiä.

Remu siis jouduttiin nukuttamaan pois etujalassa olleen kasvaimen takia. Reemus ontui kyseistä etujalkaa ensimmäisen kerran jo viime keväänä, mutta se meni ohi, kun käytin jätkän osteopaatilla ja se sai kipulääkekuurin. Oletin, että se oli sen jotenkin satuttanut tai ontuminen johtui selän vanhasta välilevypullistumasta, enkä koko asiaa edes juuri pohtinut siinä vaiheessa. Kesä meni vaihtelevasti. Välillä jätkässä oli virtaa ja menoa vaikka kuinka, mutta sitten oli niitä huonompiakin päiviä, kun lenkkeilykään ei oikein maistunut entiseen tapaan. Syitä oli niin helppo löytää: mahavaivat, selkä ja myöhemmin loppukesästä eturauhasvaivatkin.

Remu alkoi elokuun puolivälissä ontua oikeaa etujalkaa uudestaan. Sain sen aika pian osteopaatille ja myös kipulääkekuuri annettiin. Ontuminen näytti jälleen parantuvan näillä keinoin, joten ajattelin, että se johtui taas selästä. Kuitenkin pari viikkoa tämän jälkeen Remulla todettiin ensin eturauhastulehdus ja samoihin aikoihin se alkoi myös ontua samaa etujalkaa uudestaan. Tässä vaiheessa sitten ajateltiin, että ehkäpä suurin syy ontumiseen onkin eturauhasvaivat, jotka ärsyttävät selkää, sillä pullistuma oli juuri sillä alueella lantiossa, mihin eturauhasvaivatkin yleensä aiheuttavat selkäkipua. Remu sai lääkityksen eturauhastulehdukseen ja -laajentumaan ja kastraatio oli suunnitteilla.

Ontuminen kuitenkin paheni koko ajan, eikä tulehduskipulääkkeestä tuntunut olevan mitään apua, vaan koira alkoi käydä oikeasti kivuliaanoloiseksi ja näin sen muutaman kerran horjahtelevan. Käytin Remun lokakuun alussa tuki- ja liikuntaelinsairauksiin erikoistuneella lääkärillä, joka oli sitä mieltä, että ontumisen syy todennäköisesti on selkäkipu. Remua ei tällä kerralla kuvattu, eikä otettu verikokeita, vaan oli puhetta, että veriarvot tarkastetaan kastraation yhteydessä. Jälkikäteen ajatellen ne olisi ehkä pitänyt ottaa, vaikkakin useampikin lääkäri on todennut, että kasvaimet eivät läheskään aina näy veriarvoista. Lääkäri suositteli pikaista kastraatiota ja määräsi vahvoja kipulääkkeitä (tulehduskipulääke, Tramal, Gapabentin). Näistä Tramalin, joka on opiaattikipulääke, sopivuutta epäilin jo etukäteen, sillä keväällä Remu sai opiaattikipulääkepistoksen samoin ontumiseen ja se oli pari päivää sen jälkeen aivan omituinen. Aloitin todella pienellä annoksella, mutta jo muutaman päivän kuluessa oli selvää, että tätä lääkettä ei Remulle voi syöttää, sillä hyvä kun se enää pystyssä pysyi. Gabapentiinilla puolestaan menee kaksi viikkoa ennen, kuin se alkaa vaikuttaa.

Sain Remulle uuden ajan osteopaatille hyvin pian, noin viikko tämän lääkärikäynnin jälkeen. Selkä oli jumissa erityisesti etupäästä, mutta mitään muuta erikoista tämä kokenut, koiria paljon hoitava osteopaattikaan ei huomannut. Yleensä osteopatia tehosi Remulla selkävaivoihin todella hyvin, mutta nyt vaikutus oli todella pieni. Kuitenkin Remu oli viikonloppuna virkeämpi ja jaksoi välillä haukkua autojakin, joten ajattelin, että ehkä gapabentiini alkaa pikkuhiljaa tehota. Kuitenkin on todettava, että Remuhan ei enää tässä vaiheessa lenkkeillyt. Se ei edes halunnut lähteä pihasta pois ja todella voimakkaan ontumisen takia sen ulkoilua oli käytännössä istuskelua ja talon kiertämistä hissukseen. Henkisesti se tuntui kuitenkin olevan vielä ihan virkeä ja teki innokkaasti temppuja yms.

Maanantaina tullessani töistä kotiin huomasin heti, että nyt se on selkeästi huonompi. Ajattelin ensin, että se on tippunut sohvalta, liukastunut ja kolauttanut itsensä tms. Se kuitenkin söi edelleen hyvin, joten vaikka toki olin huolestunut, tuntui, että ainoa, mitä nyt voi tehdä, oli odottaa gabapentiinin vaikutuksen alkavan.

Tiistaiaamuna Remu olikin sitten todella kipeänoloinen. Silittelin sitä vielä normaaliin tapaan juuri ennen töihin lähtöä ja yhtäkkiä aloin tunnustella, että tässä lavan kohdalla ei nyt pitäisi tuntua tältä. Aloin katsoa ja kokeilla tarkemmin ja kauhukseni huomasin, että Remulla oli kainalossa isoja mustelmaisia alueita ja turvotusta noin lavan puolivälistä kainaloon asti. Tai oikeastaan ei voi edes puhua turvotuksesta, sillä turvotushan yleensä joustaa käden alla, mutta tämä tuntui aivan kovalta. Varasin Remulle samantien ajan lääkäriin (onneksi on nettiajanvaraus!) ja otin sen töihin mukaan. Käytin Remua aamupäivällä kesken työpäivän lääkärissä. Lääkärin sanoi lähes heti, että hänestä se tuntuu kasvaimelta ja sitä ei tuosta paikasta voi leikata. Tai ehkä joku olisi voinut yrittää, mutta että se vaatisi koko jalan amputaatiota, eikä hän voi sitä suositella. Eipä se mullekaan edes harkittava vaihtoehto ollut. Toinen vaihtoehto oli jonkinlainen lihasrevähtymä tai -repeämä, joka vuotaa verta. Remu oli todella kivulias tutkimuksen ajan ja vinkui ja laittoi vastaan, vaikka yleensä antoi kiltisti vieraidenkin ihmisten vaikka vääntää itsensä solmuun. Lääkäri määräsi antibioottikuurin varmuuden vuoksi, jos kyseessä olisi revähtymä. Hän kuitenkin kehotti nyt jo miettimään sitä vaihtoehtoa, että Remu joudutaan lopettamaan piankin. Ja kyllähän se surkealta näytti, kun jätkä ei enää jaksanut edes seistä kuin hetken ja silloinkin välillä nojasi seinään.

Remun tila meni kuitenkin koko ajan huonommaksi ja illalla se ei enää halunnut syödä. Ajattelin antaa antibiootille aikaa vaikuttaa, jospa se auttaisi. Kuitenkin keskiviikkona oli selvää, että jotain oli tehtävä, sillä Remu oli todella kipeä. Niin kipeä, ettei se ole koskaan aikaisemmin ollut. Lisäksi massa jalassa ja kainalossa tuntui kasvavan ja koko lapa oli suuremmantuntuinen kuin toisella puolen. Sain Remulle ajan illalle toiselle lääkäriasemalle, jossa olemmekin yleensä käyneet, sillä halusin toisen mielipiteen. Henkisesti olin jo valmistautunut pahimpaan ja Jarkon kanssa puhuimme, että jos tämäkin lääkäri on kasvaimen kannalla, niin oikeita vaihtoehtoja on tasan yksi.

Illalla siis suuntasin raskain mielin lääkäriin. Jo matka autolle ja autolta sisälle lääkäriin teki Remulle tuskaa. Sisällä huoneessa se ei jaksanut yhtään kierrellä eikä haistella, vaan lysähti vain lattialle maaten. Lääkärin kanssa juttelimme ja kävimme läpi, mitä eilisen lääkärin kanssa oli puhuttu. Sitten lääkäri tutki Remua. Jalka oli todella kipeä, vaikka Remu urhoollisesti yritti olla näyttämättä sitä. Lääkäri ehdotti, että kuvattaisiin se vielä siltä varalta, että jos siellä olisi esimerkiksi murtuma. Joka tapauksessa, hän sanoi, että jalan saa kunnolla tutkittua, pitää Remu rauhoittaa. Näin siis tehtiin. Kuvien perusteellal luissa ei ollut yhtään mitään vikaa. Toinenkin lääkäri tuli vielä kokeilemaan massaa ja hän sanoi olevansa hyvin pahoillaan, mutta hänen mielestään kyseessä on todella kasvain ja todella, todella pahantuntuinen sellainen. Nyt kun Remu oli rauhoitettu sai jalkaa tutkittua ja kaiveltua kunnolla. Kovaa uudismuodostumaa oli todella pitkälle lavan alle ja kainalossa ja lisäksi isoja mustelmaisia läiskiä kainalossa. Ultralla näimme, että massa koostui nestetäytteisistä lokeroista.

Vaihtoehtona olisi ollut vielä ottaa ohutneulanäyte kasvaimesta. Sen tuloksia olisi pitänyt odottaa viikko ja Remu oli todella, todella kipeä. Ja kuten jo totesin, leikkaus ei olisi ollut vaihtoehto, koska se olisi tarkoittanut koko jalan amputaatiota. Lääkärin kanssa pitkään keskustelimme asiasta, ja hän sanoi suosittelevansa eutanasiaa enempien kärsimysten välttämiseksi, koska parantavaa hoitoa ei ollut. Remua ei siis enää herätetty rauhoituksesta, vaan jouduin päästämään sen pois. Liian aikaisin, niin liian aikaisin.

Jälkikäteen on helppo jossitella, että olisi pitänyt viedä se aikaisemmin uudestaan lääkärille. Olisi pitänyt tutkituttaa se vielä perusteellisemmin jo aikaisemmin. Olisi pitänyt miettiä muitakin vaihtoehtoja ontumiselle kuin selkävaivat. Kuitenkin Remu kävi lääkärissä viimeisen kuukauden aikana neljä kertaa, joista tosin kaksi nämä viimeiset, ja kaksi kertaa osteopaatilla, eikä kukaan näistä huomannut tai epäillyt mitään. Rapsuttelin ja silittelin Remua päivittäin, enkä usko, että patti olisi voinut olla kauaa kainalossa tai lavassa ilman, että olisin tai Jarkko olisi sitä huomannut. Kasvaimelle ei varmaan olisi voinut tehdä mitään, vaikka se olisi löytynyt aikaisemminkin, mutta ehkä olisin voinut säästää Remun niiden viimeisten päivien tuskilta.

Nyt ei kuitenkaan enää voi tehdä muuta kuin muistella niitä monia ihania muistoja Remusta, mitä yhdeksän vuoden aikana ehti kertyä. En varmasti ikinä unohda, kuinka iloinen olin, kun keskelle mun elämän pimeintä syksyä (olin menettänyt veljeni loppukesällä) sain Tiinalta viestin, että pennut oli syntyneet. Remun myötä pääsin tutustumaan moniin uusiin ihmisiin ja myös harrastuksiin. Pettymyksiäkin tuli, isoimpana agilityn pakollinen lopettaminen Remun ollessa vasta juuri 4 v., mutta ikinä en katunut sitä, että olin valinnut juuri Remun.

2 kommenttia:

  1. Se on jotenkin jännä, että pitää jäädä jossittelemaan aina sitä loppuaikaa. Mä olen niin katunut ja jossitellut molemmat japanilaiset. Miksi en vienyt aiemmin lääkäriin? Miksi en tajunnut, että Roopella on haimatulehdus? Miksi hain yskään lääkityksen? Miksi en lopettanut aiemmin? Miksi joutui kärsimään? Mitä jos olisin kuitenkin yrittänyt hoitaa Roopea? Edelleen nuo kysymykset nousevat pintaan. Mitä jos olisin tehnyt toisin?

    Iso halaus, Kaisa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se luopuminen helppoa ole, eikä sen kyllä kuulukaan olla. Sani on oikeastaan ainoa, jonka kanssa ei ole tarvinnut jossitella, mutta se oli toisaalta jo melkein 14 v. ja elämää haittaavia vaivoja useampia. Nämä molemmat pojat Remu ja Roope joutuivat lähtemään liian aikaisin ja äkillisesti kuten myös Romeo aikanaan :(

      Poista