Hiirijahdin lisäksi tänään oli ohjelmassa vauhtia ja vaarallisia tilanteita supijahdin merkeissä. Päästin pojat illalla takaovesta ulos, kun lähdin laittamaan kanoja sisälle, ja nehän bongasivat heti supin Laurin hiekkalaatikon vierestä ja ampaisivat yksissä tuumin jahtiin. Tipikin, joka kyseistä supia on pariin kertaan katsellut ennenkin kauempaa ilman suurempaa mielenkiintoa, oli nyt aluksi täysillä mukana. Siinä sitten mentiin äristen ja muristen rinnettä ylös alas ja minä karjuin koiria pois flunssaisella äänelläni. Tip lopettikin kohtalaisen pian ja jäi paikoilleen odottamaan, Remu luonnollisesti ei. Kyllä oli taas onni, että naapureita ei ole näköpiirissä, kun juoksin saunatakissa ja crocseissa perkeleitä karjuen ja edellä koira kiljuen ja supi rääkyen. Eipä siinä muuten mitään, kyllä supeille kyytiä saisi antaa ja ihan lopullista sellaista, mutta näin jo silmissäni, kuinka kohta valuu veri Remusta ja se saa ties mitä tauteja. Reemus kun kyllä oli kovin innoissaan jahtaamassa, mutta supin pysähtyessä puolustusasemiin jätkis oli pikemminkin kiinnostunut ja halukas tutustumaan kuin tappomeininkillä. Ei ole aivoilla pilattu tuota spanielia. Toisaalta onhan walesi nimenomaan ylösajava ja noutava lintukoira, ei mikään terrieri. Remuhan on loppujen lopuksi aika nössö, vaikka kovasti uhoaakin. Ei ole yksi eikä kaksi pökertynyttä pikkulintua, jotka Remu on poiminut suuhunsa pihassa ja ne ovat vielä jatkaneet eloaan sen jälkeenkin.
Saapa nähdä, päästiinkö tuholaisesta tällä höykytyksellä. Tuskinpa. Se on kierrellyt kanatarhaa ja pihassa jo jonkin aikaa ja tullut selvästi koko ajan rohkeammaksi. Ensi kerralla pitää varmaan mun malttaa mieleni ja antaa Remun pitää se paikallaan tarpeeksi kauan..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti