Tintti & sisarukset Agirodussa ja Romeo supijahdissa

Juu, samasta koirasta on edelleen kyse eli Remu-Eemelistä on nyt jotenkin vääntynyt Remutin-Tintti. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, ja yleensä niiden synty on täysi mysteeri niiden käyttäjällekin..

Jospa nyt sitten aloittaisin tästä päivästä. Osallistuimme viime vuoden tapaan Agirotuun Jangas D-pentueesta kootulla joukkueella. Tänä vuonna Veikan Vaikeita edustivat Raisa ja veljekset Remu, Paavo ja Tarmo. Sinttu ja Tiina olivat askarrelleet meille hienot t-paidat edustusasuiksi, vieressä paidan etumuksessa ollut kuva. Remu sai kunnian ja etuoikeuden lähteä ensimmäisenä. Lähtö tuli vähän pikaisesti ja yllätyksellä, enkä ehtinyt ihan normaalia viime hetken valmistautumista tehdä. Rata meni kuitenkin meidän osalta hienosti ja olin Remuun aivan todella tyytyväinen. Tuloksena Remun osalta oli väärästä putken päästä hylätty, josta tässä kisassa tuli 10 virhepistettä ja 5 virhepistettä pudonneesta rimasta. Kaikki virheet olivat jälleen kerran aivan mun syytä. Kontaktit Remu otti hyvin, joten pysäyttely harjoittelu näytti toimivan jo parin kerran jälkeen ainakin sen verran, että jätkä himmaili kontaktille ja puomilla jopa haki katsekontaktia. En kuitenkaan varsinaisesti vaatinut pysähtymistä, koska ei sitä ole otettu kuin kolmena treenikertana.. Muuten meno oli mukavasti etenevää ja todella vauhdikasta. Koko joukkueen tulos ei ollut päätähuimaava, taisimme sijoittua 61., mutta ainakin meillä oli hauska päivä, mikä kait edelleen on se tärkein asia agilityssa ja varsinkin Agirodussa. Alla vielä joukkuekuva. Ja kiitos Hennalle avusta, kuvista ja matkaseurasta!

Kaisa ja Remu, Tiina ja Raisa, Reetta ja Paavo sekä Sinttu ja Tarmo

Sitten päivää myöhemmäksi eli lauantaiaamuun. Olimme mökillä ja herätessämme aamulla Rompompeli (eli Romeo, kyllä meillä näitä väännöksiä riittää..) tepsutti jo oven edessä pissahätäänsä. Päästin sitten pojat ulos, ja jäimme vielä rauhassa heräilemään. Reemu-koira tulikin ihan pian takaisin katsomaan, mihin olimme jääneet. Romeoliini sen sijaan oli lähtenyt vähän pidemmälle aamulenkille, ja ilmeisesti joko huussin takaa tai tien varresta saanut houkuttelevan tuoksun nenäänsä. Mennessäni ulos aloin kuuntelemaan, että eihän tuo vain meidän Romeo ole, joka tuolla haukkuu noin pontevasti. Olihan se, ja sitten pitikin lähteä kiireellä katsomaan, mikä on haukun kohteena, sillä ihan normaalilta oravahaukulta ei nyt kuulostanut. Remu tuli tietenkin perässä ja onneksi tajusin ottaa sitä pannasta kiinni, kun rämmimme metsässä lähemmäs haukkua (viisaampi olisi kyllä napannut hihnankin mukaan tai jättänyt sen toisen koiran pihaan odottamaan..). Lähemmäksi päästyäni kuuluikin melkoinen murina ja sähinä, josta heti kuuli, että supihan se siellä. Harmaanmustaa turkkiakin näkyi heinikon välistä sen verran, että lajin tunnistus oli selvä.. Romeo ja supi siinä mittelivät voimiaan kummankin hyökkäillessä vuorotellen ja Romeon siinä välissä komentaen parhaalla pystykorvaäänellään. Pelkäsin jo, että saamme lähteä etsimään eläinlääkäriä paikkaamaan haavoja, mutta onneksi ei vielä ollut käynyt pahemmin ja Romeon kierrettyä sen verran meihin päihin sain kurkotettua nappaamaan kiinni siitä ja supi pääsi karkuun. Jarkkokin ehti siihen sitten hihnojen kanssa, joten en sentään joutunut taluttamaan kahta koiraa keskeltä pusikkoa pannasta kiinni pitäen.. Rompun piti sitten tietysti vielä karata pari kertaa päivän aikana tarkistamaan paikkaa, mutta supi oli kadonnut parempaan piiloon. Mutta vaviskaa supikoirat, Romeo will comeback! ;-)