Eilen oli ekat "viralliset" ulkotreenit, vaikka onhan me toki omassa pihassa jo aiemminkin vähän touhuiltu hyppyjen kanssa. Aloitimme siis uudessa ryhmässä uuden kouluttajan ohjauksessa. Tai oikeastaan (tämäkin) kouluttaja on kyllä tuttu entuudestaan siltä ajalta, kun treenasin Rompun ja Sanin kanssa. Maailma on pieni, ja Tampere varsinkin :-D Ryhmässä on meidän lisäksi kaksi kelpietä, collie ja beauceron. Näiden kahden ekan viikon teemana meillä on kisanomaiset suoritukset ykkösten tasoisilla radoilla eli oikein meille sopivaa treeniä ajatellen puolentoista viikon päässä odottavia kisoja.
Eka pätkä otettiin siis kisanomaisesti tavoitteena saada tulos, joten sen mukaisesti piti mahdolliset virheet korjata ja hylyn tullessa jatkaa loppuun kuten kisoissakin tekisi. Oli mukava huomata, että tuo 18 esteen rata vaikutti jo etukäteen suht helpolta ja pääsimmekin toiseksi viimeiselle esteelle virheittä. Se oli keinu, josta Remu (kuten kaikki muutkin ryhmän koirat) juoksi läpi. Jännä, että se oikeasti oli kaikille koirille ongelmakohta. Aurinko varmaan häikäisi, seli seli.. No, lentokeinulta ei meillä jatketa eteenpäin koskaan, joten keinu uudestaan ja sit maaliin vikan hypyn kautta. Ei mikään täydellinen suoritus, mutta kuitenkin siis lähes loppuun asti virheetön. Ja pieni jännityskin oli päällä ekoissa ulkotreeneissä (juu, ei sillä ole ollut tapana karata agiradalta, mutta kun en usko, niin en usko..), joten aika kisanomainen suoritus se kyllä oli siltäkin osin. Ekan kierroksen jälkeen sitten hiottiin käännöksiä pienemmäksi ja lopuksi otettiin rata vielä toiseen suuntaan, jolloin siitä tuli vähän haastavampi ainakin tiukkojen käännösten suhteen (joten sitten hiottiin vielä niitäkin).
Koira oli mulla kyllä oikein hyvin hanskassa koko treenien ajan, kun kouluttajakin totesi kaipaavansa koiralta parempaa irtoamista ja itsenäisempää suoritusta. "Kyllä se yleensä.." Kieltämättä maltti on valttia oli meidän päivän oma teema. Ennen rataa otettiin seuraamista ja ALO-luokan jääviä liikkeitä, vetää ei saanut yhtään radalle päin, lähtöön mentiin seuraten, piti odottaa paikallamakuussa sen aikaa kun vein kontakteille namilätkät (btw, jos jollain on ylimääräisiä pringlespurkin kansia, niin otan mielelläni vastaan!), lähdössä piti malttaa tehdä kaukoja, kontakteilla piti odottaa jne. Tylsää, mutta kuitenkin niin tarpeellista. Jatkossa, kun taas ulkona treenailuun on totuttu, niin voinemme ottaa aavistuksen löysemmin. Tämä olisi kuitenkin hyvä kikka muistaa silloin, kun haluaa, että Reemu on radalla superkuulolla. Toisaalta siinä tulee kyllä sitten se eteen, että koira ei ohjaudukaan ihan samalla tavalla kuin yleensä, vaan sitä pitää sitten viedä pidemmälle ja lähettää voimakkaammin.
Romeon kanssa jouduin käymään eläinlääkärissä alkuviikosta ja herralta kuvattiin etupää oikean jalan ontumisen takia. Diagnoosi oli odotettu: nivelrikkoa oikealla puolen olkapäässä ja kyynärnivelessä. Vasemman puolen nivelet olivat aivan siistit. Johan sitä jo muutama vuosi sitten epäiltiinkin, mutta silloin ei otettu kuvia, vaan hoidettiin vain oireiden mukaan. Ainakin silloin Cartrophen-pistokset auttoivat (koska sen jälkeen ei oireita ole ollut ennen kuin nyt), joten nyt sitten opettelen itse pistämään sitä ja lisäksi annetaan Rimadylia ja jatketaan edelleen glukosamiinia ja lohiöljyä. Fysioterapiaankin pitäisi varata aika, selkälihakset kun ovat aika kireällä ja ontumisesta äkkiä tulee toispuoleisuutta ja jumeja lihaksiin (kokeiltu on ;-) ) Romeolle itselleen (kuten oli emännälleenkin) vaikeinta taitaa olla määrätty viikon pakkolepo..Vaikka kyllä herra pari päivää tuossa oli oikeasti kipeä ja konkkasi kolmijalkaisena varsin surkean näköisenä. Nyt on kuitenkin taas jo oma itsensä. Ja Romppu oli kyllä tosi fiksusti röntgenkuvauksen ajan, sitä kun ei rauhoitettu kuvausta varten ja silti kuvat saatiin otettua helposti ja nopeasti.
Lääkärireissun yhteydessä poikettiin muuten samassa kyläpaikassa, missä Remu joku aika sitten tutustui Pena-kissaan & muihin eläintarhan jäseniin. Pena ei tällä kertaa ollut tavattavissa, vaan veti päivätirsoja suljetun oven takana. Reemu-Eemeli olisi kyllä mielellään tavannut Penan ja jaksoikin etsiä kissaa tarmokkaasti koko sen ajan, mitä siellä oltiin. Aluksi jätkä oli aivan vakuuttunut, että kyllä se kisu on telkkarin takana, kun se oli siellä viimeksikin. Mutta ei ollut kissa siellä, eikä sohvatyynyjen alla, eikä parveketuolilla olleen peiton alla, ei keittiön pöydällä, eikä saunassakaan. Sen verran Remu malttoi pitää taukoa kissan etsimisessä, että antoi häkin kalterien välistä kurkottavalle Aarolle pusun kuonolle. Sillä marsulla ei kyllä ole minkäänlaista itsesuojeluvaistoa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti