Kuinka voi olla niin, että ei ole Romppua?

11 vuotta on pitkä aika elää yhdessä ja silti liian lyhyt. Romeo oli mun kanssa koko sen ajan, mitä olen ollut aikuinen. Monessa mukana ja veti myös moneen uuteen mukaan. Mun ensimmäinen koira, joka opetti paljon - hyvässä ja pahassa. Kaunis, kovaääninen, silkkiturkki. Kaikessa ärsyttävyydessäänkin niin rakastettava. Monilta luonteenpiirteiltään niin mun kaltainen. Ystävä ja perheenjäsen. Rakas pieni luppakorvainen pystykorva. Vaikea uskoa, vaikea ymmärtää, että Romppua ei enää ole. Kuinka niin voi olla?

Vaikka jonkinlaisia vanhuuden vaivoja jo olikin, niin en olisi uskonut lopun tulevan jo nyt ja näin äkkiä. Ja vaikka tähän asiaan oli yrittänyt valmistautua jollain tasolla jo vuosia - joskushan se väistämättä eteen tulee aina, ei sitä välttääkään voi - niin silti, silti miten tämä voi olla näin vaikeaa kestää. Perjantai-iltana tilanne näytti huonolta, mutta ei toivottomalta. Sunnuntaiaamuna ei enää ollut vaihtoehtoja. Tai olisi ollut, mutta mikään niistä ei ollut koiran parasta ajatellen hyvä. Se ainoa oikea päätös oli päästää Romeo sinne, minne koirat tämän elämän jälkeen menevät, niin paljon kuin se itseen sattuikin. Se olisi ollut jokatapauksessa edessä, kyse oli korkeintaan päivistä ja koiran niiden myötä kokemasta tuskan määrästä. Ja taisi tuo olla jo menossa itsekin. Ikävä on vaan kova. Elämä jatkuu, ennen pitkää, rakkaiden muistojen kera. Mutta vielä on aika surra.

Se, mitä olimme, olemme nyt.
Se, mitä meillä oli, on edelleen.
Yhteinen menneisyys, lähtemättömästi läsnä.
Kun siis kuljet metsässä, jossa kuljimme yhdessä
ja etsit aurinkoiselta pientareelta varjoani,
kun pysähdyt kukkulalle katselemaan kaukaisuuteen
ja kädelläsi etsit tapasi mukaan minua
etkä enää löydä ja tunnet surun hiipivän sydämeesi
ole hiljaa.
Sulje silmät.
Hengitä.
Kuuntele askelteni ääntä sydämessäsi.
En ole poissa, kuljen mukanasi, aina sinussa.
(tuntematon)