Romeo-rontti karkuteillä

Jos blogin nimi onkin Remu-Eemelin metkut, mikä kuvaa sen päähenkilöä osuvasti, niin kyllähän meidän vanha herra Romeokin osaa olla varsinainen rontti ryökäle. Lähdimme eilen iltapäivällä lenkille, tarkoitus oli kiertää hieman pidempi retki metsässä. Remu ja Romeo juoksentelivat irtokoirina, kun nyt yleensä osaavat pysyä mukana porukassa. Tai siis Romeo osaa yleensä, Remu kyllä aina. No nytpä Romeo ei sitten joko osannut tai halunnut, vaan nenä oli vienyt johonkin ihan vikasuuntaan. Reilusti toista tuntia odottelimme ja kiertelimme alueella Romppua huudellen, mutta ei mitään. Sitten alkoi jo hämäräkin tulla, joten palasimme kotiin ja lähdimme autolla kiertelemään metsäautoteitä. Siinä sitten Jarkon puhelin soi, ja ehdin jo huokaista helpotuksesta, että varmaan on joku naapuri napannut karkulaisen talteen. Uutiset olivat kuitenkin paljon huonompia: ihan samalla alueella, mistä Romeo katosi, oli ilves hyökännyt ajokoiran kimppuun aikaisemmin päivällä. Kieltämättä siinä alkoivat kädet täristä, ja epätoivo iskeä keskellä pimeää metsää, koska tilanne ei kovin hyvältä vaikuttanut. Vaikka Romeo välillä vähän omille teilleen on eksynyt, niin eipä tuo aiemmin läheskään näin kauaa ole kadoksissa ollut.

Jatkoimme kuitenkin vielä kiertelyä. Päätin sitten viimein itse palata kotiin katsomaan, josko tuo nyt olisi kuitenkin tullut pihaan ja Jarkko lähti vielä ajelemaan yhtä metsäautotietä. Helpotus oli kyllä melkoinen, kun pihaan tullessa otsalampun valossa kiilui kaksi kirkasta silmää oven vieressä! Siinä se rontti istui oven vieressä ja ihmetteli, kun ei päästetä sisälle. Fiksu koira sinänsä, että olin niin helpottunut, että en enää osannut olla edes vihainen, päinvastoin olin suunnattoman iloinen, ettei mitään pahaa ollut tapahtunut ja Romppu oli osannut tulla itse kotiin. Ja mitä tästä taas opimme: Romeo ulkoilee kotipihan ulkopuolella tästä lähtien joko hihnassa tai gps-panta kaulassa. Remukin saa nyt kyllä tehotreeniä vielä lähempänä pysymisestä, en kuitenkaan usko ilvesten uskaltavan tulla kovin lähelle ihmistä. Ja Sani-parka tosin joutuu nyt taas pitämään taukoa jäniskoiranvirastaan.

Putkitreeniä

Eilen olimme Remun kanssa syksyn viimeisissä ohjatuissa ulkotreeneissä. Otsikosta voisi saada kuvan, että harjoittelimme putkia, mutta itseasiassa enemmänkin putkiin menemättömyyttä. Mikä on Remuselle nii-in vaikeeta, huokaus, koska putket nyt vaan on nii-in ihania.. joten siihen nähden treenit menivät kyllä hienosti! Sillä eipä tuo itseasiassa mennyt koko kahden tunnin aikana kuin kaksi kertaa putkeen silloin, kun ei olisi pitänyt. Teimme kaksi eri harjoitusta. Jälkimmäinen oli ehdottomasti vaikeampi. Yritin jonkinmoista kuvaakin piirrellä, ehkä siitä saa jotain selvää.. Ideana oli siis, että otetaan kunnon vauhti ja yritetään sen jälkeen olla menemättä putkeen. Jeps.. Ja sit vielä mennään tuolta neloshypyltä oikeaan päähän vitosena olevaan putkeen, ei siis siihen päähän, jonka eteen koira hyppää neloselta.. Saattaa näyttää kuvassa helpommalta kuin mitä todellisuudessa on. Mutta hyvää treeniä sikälikin, että ei ollutkaan ihan niin ylitsepääsemättömän vaikeata, ettei olisi pystynyt keskittymään ohjaamisen hienosäätöön. Eli toistoja tuli otettua aika monta ihan sillä, että saataisiin turhan pitkiä kaarroksia lyhennettyä.

Oli myös enemmän kuin mukavaa huomata, että kotona harjoittelu alkaa tuottaa tulosta mun kohdalla. Ohjaaminen alkaa tuntua sujuvammalta ja nopeammalta. Ehkä yksi ratkaisun avaimista onkin, että nyt tässä vaiheessa voisi alkaa juostakin samalla kuin ohjaa ;-) Alussahan itseasiassa tietoisesti olen yrittänyt hieman himmata vauhtia koiralta hidastelemalla itse, jotta tuo saisi enemmän aikaa miettiä, mitä tekee, mutta nyt tuntuu, että alkaisi olla aika liikkua itsekin hieman reippaammin, ja tuntuu, että sieltä se sujuvuus ohjaamiseenkin löytyy kuin itsestään. Tulemme siis silti edelleen harjoittelemaan hyvin ahkerasti kotipihan kolmella hypyllä ja kepeillä kaikenlaisia pyörityskuvioita.. Ja yritän itse muistaa laittaa Romeon ja Sanin siksi aikaa tarhaan, ettei käy kuten viime pyhänä, kun peruutin vauhdilla Sanin päälle ja lensin suoraan takapuolelleni. Kädet tietysti vastaan niin, että tuli kunnon mustelmat kämmeniinkin. Tekevälle sattuu..

Ja jotta jaksaa treenata, pitää myös nukkua:





Pari syksyistä kuvaa karvakorvasta ja Romeosta:

Rapsuta!

Hei, mistä täältä pääsee pois?! (ihmettelee Romeo, joka onnistui karkaamaan pihasta ainakin viisi kertaa ennen kuin aidasta tuli romeonkestävä)

Kukkulankunkku

Remu & kump. maalaiskoiriksi

En ole pitkään aikaan ehtinyt (enkä jaksanut silloin kun olisin ehkä ehtinyt) päivittää blogiin kuulumisia, ja tästäkin tulee vain tälläinen pikapäivitys. Viime viikot kun ovat kuuluneet hyvin tiiviisti muuttotouhuissa. Remusta, Romeosta ja Sanista tuli nyt siis maalaiskoiria, vaikka täytyy kyllä jälleen kerran toistaa, että tämähän on edelleen Tampereen KAUPUNKIa, vaikka keskustaan onkin matkaa 40 km..

Yllättäen muutto entuudestaan tuttuun taloon olikin koirille vaikeampi kuin muutto täysin vieraaseen asuntoon. No, nyt ovat jo onneksi niin kotiutuneet, että malttavat nukkua öisin ja saan käydä yksin vessassa ja suihkussa ;-) Mutta nyt jatkan tavaroiden purkamista ja yritän kirjoitella jatkossa hieman useammin..

Tokoilua

Leiristä selviäminen vei oman aikansa, mutta nyt vihdosta viimein tuntuu siltä, että arki alkaa taas sujua eikä ole tolkuton väsymys päällä koko ajan. Olisi se kiva, kun saisi loman leirin jälkeen, mutta tänä kesänä kun ei lomaa ole ollenkaan..

Leirin jälkeen ei ole agiliidelty (huomenna on treenit, saa nähdä kuinka superhyperinnokkaasti mennään..), mutta tokoilussa on keskitytty etsimään kadonnutta motivaatiota. Ja ta-daa, saa aploodeerata, koska se on jo aikas hyvin löytynyt! Sunnuntaina kun treenasimme mökillä, niin Remu ei olisi millään halunnut lopettaa. Nyt on unohdettu alo-luokan liikkeet ja seuraaminenkin lähes totaalisesti hetkeksi ja keskitytty ylempien luokkien liikkeisiin ja niiden osiin eli mm. ruutuun, tunnariin, ohjattuun noutoon, noutoon yleensä, merkille lähetykseen ja luoksetulon pysäytyksiin.

Neliötä otin kokeilunomaisesti, ja sehän sujui yllättäen hienosti. Koiralta siis, mun olisi syytä harjoitella terävämpien kulmien tekemistä, suoraan kävelemistä jne. Mutta Remu teki hienot nopeat pysähdykset sekä maahan, seisomaan että istumaan ja pysyi niissä paikallaan, kun itse kiersin neliön. Ja tajusin muuten vielä ekan harjoituksen jälkeen, että eihän me olla varsinaisesti harjoiteltu liikkeestä istumista..

Joten nyt sitten treenaamme liikkeet valmiiksi käänteisessä järjestyksessä eli evl:stä alkaen ;-)

Springeripäivät

Huh-huh, nyt on lähes vuoden suunnittelu- ja järjestelyurakka melkein takana jälkipyykkiä lukuun ottamatta ja tämän vuoden sprinkkuleiristä "selvitty". Kivaa oli, pitkään aikaan en ole nauranut näin paljoa ja leiri tuntui menevän järjestyiltäänkin hyvin, mutta kyllä nyt väsyttää. Viiden tunnin yöunet eivät oikein riitä neljän päivän leirillä ;-) Mun päivät meni aika tiiviisti talkoohommissa, joten Remu ehti kyllä nukkua ihan riittävästi.. Mutta oli jätkäkin sunnuntaina jo väsynyt, ja selvästi iloinen kun tultiin kotiin. Kuvia ei tullut otettua yhden yhtäkään, mutta toivottavasti ne, jotka kuvia ottivat laittavat niitä nettiin muidenkin iloksi.

Osallistuimme Remun kanssa perjantaina Emma Nylundin agilitytreeneihin, lauantaina kasvattajatäti-Tiinan treeneihin ja sunnuntaina Tommy Wirenin pitämälle kurssille, jossa aiheena oli koiran käyttäytyminen ja positiivinen vahvistaminen. Lisäksi saimme torstaina yksityisohjausta tokossa Tiinalta ja kävimme kuokkimassa yhden tokoryhmän paikkamakuutreeneissä.

Emma oli suunnitellut juurikin nopealle koiralle vaikeat treenit, joissa oli paljon tiukkoja käännöksiä, välistävetoja ja meidän perinteinen kompastuskivi eli taaempaan putkensuuhun ohjaaminen. Alku meni taas sähläämiseksi, mutta kun saimme Remun kanssa juonen päästä kiinni, alkoi rata sujua ihan kivasti. Itselle tuli hyviä ohjausvinkkejä koskien erityisesti omaa sijoittumista radalla. Myös Tiinan treeneissä lauantaina alku meni aluksi pipariksi, mutta kun Remu oli saanut isoimmat höyryt ulos ja minä sain ohjaamisesta kiinni, alkoi homma sujua. Kävimme vielä illalla itseksemme ottamassa helppoja juttuja näiden hieman vaikeampien pyöritysten tasapainottamiseksi. Eli suoraan sanoen ihan vain nautittiin agilitaamisesta ja vauhdin hurmasta ilman mitään suunnitelmallisuutta :-D

Tommy piti aluksi hyvän luennon koiran käyttäytymiseen vaikuttavista tekijöistä ja klassisen ja ehdollistavan koulutuksen eroista ja käytöstä. Aiheena oli varsinaisesti positiivinen vahvistaminen, jota sitten harjoiteltiin treeneissä. Harjoitukset olivat kaksiosaiset. Ensin harjoittelimme nopeaa palkkausta ilman koiraa. Tarkoitus oli saada 30 sekunnin aikana mahdollisimman monta namia kuppiin siten, että käsi aina pysähtyi jalan viereen ennen uudelleen taskuun menoa. Kun tästä oli selvitty, siirryttiin harjoittelemaan koiran kanssa. Tarkoitus oli opettaa koiralle lähellä pysymistä ja kontaktin ottamista ja pitämistä nimenomaan niin, että koira itse hakee kontaktia ilman käskyä. Erityisen hyvä harjoitus siis springereille. Remulta tämä ei eilen oikein onnistunut. Toki paikkakin oli vaikea häiriöiden takia ja leiriväsymys ilmeistä kuten muillakin, mutta kyllä tässä meillä riittää vielä harjoittelua. Toisaalta tämä olisikin juuri se keino, jolla seuraamisen ja muunkin tottelevaisuuden saisi paremmaksi. Keskustelimme myös siitä, että Remulla saattaa aika paljonkin vaikuttaa agilityharrastus: se on tottunut saamaan minulta ohjeita ja käskyjä - ei miettimään itse, mitä tässä nyt pitäisi tehdä. Näkyyhän tämä myös aktivointipelejä pelatessa. Siinä missä Romeo oikeasti yrittää ratkaista ongelman itse, katsoa tapittaa Remutin hyvin helposti vain minua ja pyytää apua. Mutta nyt kun koiralle ei annettukaan mitään käskyä tai tehtävää, ei se myöskään kovinkaan aktiivisesti hakenut kontaktia. Tosin kuten sanottu, toimisi varmaan paremmin kun ympäristö ei olisi yhtä houkutteleva (juu, juu, selittelyn makua on..). Mutta nyt siis otamme tehokuurin tämän asian suhteen.

Tintti & sisarukset Agirodussa ja Romeo supijahdissa

Juu, samasta koirasta on edelleen kyse eli Remu-Eemelistä on nyt jotenkin vääntynyt Remutin-Tintti. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, ja yleensä niiden synty on täysi mysteeri niiden käyttäjällekin..

Jospa nyt sitten aloittaisin tästä päivästä. Osallistuimme viime vuoden tapaan Agirotuun Jangas D-pentueesta kootulla joukkueella. Tänä vuonna Veikan Vaikeita edustivat Raisa ja veljekset Remu, Paavo ja Tarmo. Sinttu ja Tiina olivat askarrelleet meille hienot t-paidat edustusasuiksi, vieressä paidan etumuksessa ollut kuva. Remu sai kunnian ja etuoikeuden lähteä ensimmäisenä. Lähtö tuli vähän pikaisesti ja yllätyksellä, enkä ehtinyt ihan normaalia viime hetken valmistautumista tehdä. Rata meni kuitenkin meidän osalta hienosti ja olin Remuun aivan todella tyytyväinen. Tuloksena Remun osalta oli väärästä putken päästä hylätty, josta tässä kisassa tuli 10 virhepistettä ja 5 virhepistettä pudonneesta rimasta. Kaikki virheet olivat jälleen kerran aivan mun syytä. Kontaktit Remu otti hyvin, joten pysäyttely harjoittelu näytti toimivan jo parin kerran jälkeen ainakin sen verran, että jätkä himmaili kontaktille ja puomilla jopa haki katsekontaktia. En kuitenkaan varsinaisesti vaatinut pysähtymistä, koska ei sitä ole otettu kuin kolmena treenikertana.. Muuten meno oli mukavasti etenevää ja todella vauhdikasta. Koko joukkueen tulos ei ollut päätähuimaava, taisimme sijoittua 61., mutta ainakin meillä oli hauska päivä, mikä kait edelleen on se tärkein asia agilityssa ja varsinkin Agirodussa. Alla vielä joukkuekuva. Ja kiitos Hennalle avusta, kuvista ja matkaseurasta!

Kaisa ja Remu, Tiina ja Raisa, Reetta ja Paavo sekä Sinttu ja Tarmo

Sitten päivää myöhemmäksi eli lauantaiaamuun. Olimme mökillä ja herätessämme aamulla Rompompeli (eli Romeo, kyllä meillä näitä väännöksiä riittää..) tepsutti jo oven edessä pissahätäänsä. Päästin sitten pojat ulos, ja jäimme vielä rauhassa heräilemään. Reemu-koira tulikin ihan pian takaisin katsomaan, mihin olimme jääneet. Romeoliini sen sijaan oli lähtenyt vähän pidemmälle aamulenkille, ja ilmeisesti joko huussin takaa tai tien varresta saanut houkuttelevan tuoksun nenäänsä. Mennessäni ulos aloin kuuntelemaan, että eihän tuo vain meidän Romeo ole, joka tuolla haukkuu noin pontevasti. Olihan se, ja sitten pitikin lähteä kiireellä katsomaan, mikä on haukun kohteena, sillä ihan normaalilta oravahaukulta ei nyt kuulostanut. Remu tuli tietenkin perässä ja onneksi tajusin ottaa sitä pannasta kiinni, kun rämmimme metsässä lähemmäs haukkua (viisaampi olisi kyllä napannut hihnankin mukaan tai jättänyt sen toisen koiran pihaan odottamaan..). Lähemmäksi päästyäni kuuluikin melkoinen murina ja sähinä, josta heti kuuli, että supihan se siellä. Harmaanmustaa turkkiakin näkyi heinikon välistä sen verran, että lajin tunnistus oli selvä.. Romeo ja supi siinä mittelivät voimiaan kummankin hyökkäillessä vuorotellen ja Romeon siinä välissä komentaen parhaalla pystykorvaäänellään. Pelkäsin jo, että saamme lähteä etsimään eläinlääkäriä paikkaamaan haavoja, mutta onneksi ei vielä ollut käynyt pahemmin ja Romeon kierrettyä sen verran meihin päihin sain kurkotettua nappaamaan kiinni siitä ja supi pääsi karkuun. Jarkkokin ehti siihen sitten hihnojen kanssa, joten en sentään joutunut taluttamaan kahta koiraa keskeltä pusikkoa pannasta kiinni pitäen.. Rompun piti sitten tietysti vielä karata pari kertaa päivän aikana tarkistamaan paikkaa, mutta supi oli kadonnut parempaan piiloon. Mutta vaviskaa supikoirat, Romeo will comeback! ;-)

Karkun erkkari ja vieraita

Remulla ja minulla onkin ollut toimelias viikonloppu. Jos nyt vaikka aloittaisi ensin tämän päiväisestä Karkun erikoisnäyttelystä. Remu esiintyi käyttöluokassa ERI:n arvoisesti ja sijoittui 7 koiran luokassa hienosti toiseksi. Tähänkin olisin jo ollut tyytyväinen, mutta Remupa innostui PU-kehässä aplodeista niin, että esiintyi ja liikkui oikein edukseen, jopa niin, että tuomari sijoitti Remusen PU4:ksi ohi käyttöluokan voittaneen uroksen. Enpä ole aiemmin tälläistä nähnyt, mutta kyllähän näin saa sääntöjen mukaan tehdä. Ehkäpä tästä lähtien Remulla pitäisi olla jo laatuarvostelussa oma taputtajaryhmä mukana ;-) Lisäksi tuomari pyysi Remun vielä mukaan paras pää-kisaan, josta ei kuitenkaan voittoa tullut Remulle eikä myöskään Paavo-veljelle, joka myös osallistui kyseiseen mittelöön. Paavokin sai hienosti ERI:n ja sijoittui käyttöluokassa neljänneksi. Tuomarina walesiuroksilla veteraaneja lukuun ottamatta oli brittiläinen Janice Janes. Arvostelu, joka on muuten aikas mairitteleva, on seuraavanlainen:

Very good breed type, liked his head and expression very much, good outline, plenty of substance, correct neck and shoulder placement and topline, moved very well. Presented himself better in the challenge.

Lauantaina Remu pääsi useammaksi tunniksi autoon istumaan Raisa- ja Nuppu-siskojen kanssa meidän käydessä tutustumassa heinäkuisen springerileirin paikkaan Punkalaitumella. Sen jälkeen kylään tulivat Niina ja Maarit ja aika kasa punavalkoisia hännänheiluttajia. Mukana oli myös pieni 8-viikkoinen Kukka-pentu, johon Remu ihastui kovasti. Kukka oli Reemun mielestä nii-in ihana, että vähän itku tuli, kun Kukkanen lähti aamulla. Pentu sai myös maistaa nappuloita Remun kupista, mitä ei edes Romeo saa enää tehdä. Yllättävää oli myös, kuinka kivasti Mikki-uros ja Remu tulivat toimeen. Vähän piti alkuun ja "ahtaissa" kohdissa kuten pöydän alla jäykistellä, mutta molemmat pojat olivat aivan näyttelykuntoisia vielä aamulla ;-)

Meidän harrastaessa springeritoimintaa Romeo ja Sani olivat nauttineet mökkeilystä. Romeo oli päässyt Jarkon kanssa ihan kalaankin, ja pojat olivat saaneet saalistakin: kivankokoisen hauen.