Yksi tavoite saavutettu

Tätä vuotta on kulunut viisi päivää - tai ei oikeestaan vielä edes viittä täyttä päivää - ja yksi Remun tämän vuoden tavoitteista näyttäisi olevan saavutettu. Nimittäin tunnari. Kun Tipin kanssa on nyt vuosi tahkottu tunnaria ja päästy kohtalaiseen osaamistasoon, niin Remulla meni pari treenikertaa juonen tajuamiseen. Yhtä kapulaahan olen piilotellut jo joskus vuonna yks ja kaks jätkälle, mutta väliä treeneillä on saattanut olla parikin vuotta.. Joskus taisin yrittää oikaista opetuksessa, mutta eihän sellaisesta jälkeä synny. Paitsi jos oikaisee oikeassa kohdassa ;-)

Nyt tein eilen Remulle sellaisen harjoituksen, että laitoin vääriä kasan ja piilotin oman lähelle lehtien alle. Remu kävi nuuhkimassa vääriä, mutta ei edes yrittänyt ottaa suuhun, jatkoi etsimistä ja löysi oikean. Toisella kerralla väärille riitti vilkaisu ja omakin taas löytyi.

Tänään tein ekalla kerralla muuten samanlaisen, mutta väärät olivat vähän väljemmin ja oma lähempänä. Ei ongelmia. Koska mulla vähän on taipumusta siihen oikaisemiseen (yleensä väärissä kohdissa), niin ajattelin, että kokeillaanpa hypätä eteenpäin ihan reippaasti, kun ei ne väärät tuntuneet Remua mitenkään kiinnostavan. Levitin kapuloita väljästi maahan ja laitoin oman sinne sekaan. Ja Reemushan etsi sieltä juuri sen oikean koskematta muihin! Hetken piti haistella ja miettiä, mutta Tipiin verrattuna hyvin vähän.

Mitä tästä opimme: on nenäkoiria ja on silmäkoiria. Ja niille nenäkoirille on vaan niin paljon helpompaa opettaa tunnari :)

Vanhoja hyviä uutisia sekä uusia ja vanhoja huonoja uutisia

Joulu oli ja meni. Koirat sai runsaasti herkkulahjoja, mutta Remu olisi ehdottomasti halunnut pienen pehmokoiran bling-bling -käsilaukussa. Tai edes sen käsilaukun, kun se taisi olla pehmokoiraa enemmän mieleen. Harmi, kun en saanut kuvaa, missä jätkä kantaa laukkua. Remu osallistui myös Laurin muidenkin pakettien avaamiseen.

Mutta sitten niitä uusia huonoja uutisia. Ei mennyt koko joulunaika hyvin. Olimme anoppilasssa joulupäivänä ja lähdin illalla ennen kotiinlähtöä koirien kanssa lenkille. Kesken lenkin Remu alkoi yhtäkkiä ontumaan. Eikä mitenkään pienesti, vaan ihan kolmella jalalla konkkasi. Ja tietenkin juuri sitä jalkaa, mihin selkä aina oireilee, joten mitään muuta vaihtoehtoa en siinä edes miettinyt. No, kotona sitten pesin koirien tassuja ja huomasin silloin Remun tassussa tikun. Ei se mikään iso tikku ollut, mutta kyllä siitä reikä jäi tassuun, kun nyppäsin sen pois. Remu ravisteli ja kieritteli tosi paljon sisällä ja hetken näytti, että ontuminen olisi loppunut. Mutta myöhemmin illalla Remu ei sitten astunut sille jalalle enää ollenkaan. Itkuhan siinä jo tuli, että tässäkö tämä nyt on ja kuinka pitkä kuntoutusaika on edessä, jos kuntoutuu. Aamulla jätkä oli kuitenkin jo ihan suht ok. Pientä keventämistä, mutta ei mitään varsinaista hyppyhaluttomuutta (en siis ole hyppyyttänyt, mutta en myöskään kieltänyt sohvalle tulemista) tms. Ja edelleen Remu mielestäni keventää hieman tuota yhtä jalkaa, mutta toisaalta menee lenkillä kyllä ihan reippaasti ja välillä leikkii pallolla sisällä tms. Että tiedä nyt sitten, oliko syynä tikku vai selkä. Remu ja Tip törmäili toisiinsa pariinkin kertaan ennen joulua, jätkä juoksi hullunlailla metsässä aatonaattona ja anoppilassa kiipeili rappusia yläkertaan useampaan kertaan. Kaikki sellaista ei, ei, ei -kamaa selkävaivaiselle. Mutta eihän tuonut ihan huonolta näytä, mutta näytti jo välillä taas hyvältä.. Osteopaatille on aika tilauksessa asap ja aika hoitanee lopun, jos hoitaa.

Piristykseksi kertaus harrastusvuodesta eli vanhat hyvät uutiset. Tipillähän oli aivan mahtava vuosi varsinkin tokossa, sillä vuosi sitten kisasimme vielä AVOssa ja ylempien luokkien liikkeet olivat täysin raakileita. Osan treenaamista emme olleet edes aloittaneet. Voittaja osoittautui meille kaiken vaikeimmaksi luokaksi, sillä ykköstulos tuli vasta viidennestä kokeesta. Vaihtelevia pikkuvirheitä ja epäonnistunut tunnari rokottivat pisteitä. Elokuun alussa kisasimme ekan kerran EVL:ssä ja saimme ihan kivan kakkostuloksen. Noin viikko sen jälkeen tuli ensimmäinen ykkönen, siitä kahden viikon päästä toinen ja viikko sen jälkeen kolmas upealla tuloksella EVL1 295 p. KP, TK4 ja luokkavoitto! Seuraavalla viikolla kisasimme vielä kerran ja sieltä myös ykkönen kuten valiolle sopiikin.

Agilitykisaurakin aloitettiin alkukesästä. Nollat oli monesti lähellä ja sellaisia apua kuinka kamalaa -ratoja tuli tosi tosi harvoin. Vitosia kerättiin jo aika kasa ennen kuin nollat tulivat peräkkäisissä kisoissa. Ensin tuplanollavoitto lokakuun lopussa ja seuraavista kisoista marraskuun puolivälissä kolmas nollavoitto ja siirto kakkosiin. Kakkosissa on nyt kisattu neljä ihan kohtalaisesti mennyttä starttia. Oli se nollakin jo taas lähellä.. Tip on oikeastaan aika masentava agilitykoira, se kun tekee juuri täsmälleen niin kuin ohjaan ;-)

Muutakin ehdittiin. Huhtikuussa Tip kävi elämänsä ekassa ja erittäin todennäköisesti myös viimeisessä näyttelyssä saamassa H:n. Toukokuussa Tip suoritti MH-kuvauksen erittäin kivasti ja helposti ampumista lukuun ottamatta. Syksyllä oli vihdoin käyttäytymiskokeen vuoro ja sekin läpäistiin, joten Tip saa nyt käyttää BH-titteliä ja osallistua PK-kokeisiin.

Ei huono vuosi ollenkaan ja koirakin on vasta 2,5 vuotias. Ja mielestäni kohtuullisesti on treenattu, varsinkin agilitya.

Remu kävi kerran tokokokeessa ja sai AVO3 -tuloksen. Treenailtu on kyllä enemmän tai vähemmän kaikenlaista ja jätkän tokomotivaatiokin on löydetty. Mutta pääasiassa Remu hoitaa vahtikoiran ja sohvanlämmittäjän virkaa. Ja on siinä kyllä oikein pätevä.

Huonoimpiin uutisiin kuului ehdottomasti se, että maaliskuun lopussa jouduimme sanomaan hyvästit Sanille. Sanin kanssa ehdittiin kokea paljon lähes 14 vuoden aikana niin harrastus- kuin kotirintamalla.


Mitä sitten ensi vuonna?

Hukkasin hetkeksi tokomotivaation Tipin valioitumisen jälkeen. On me kuitenkin koko syksy sitäkin treenattu ja tunnari alkaa olla nyt aikas hienolla mallilla. Pikkuisen olen miettinyt, että josko sitä ottaisi tavoitteeksi ensi kesän SM-kisat, kun olisi se varmasti hieno kokemus ja ovat nyt kohtuullisen matkan päässäkin. Katsellaan.. Pitäisi vaan alkaa hiomaan ja hinkkaamaan liikkeitä. Nyt me on harjoiteltu aika paljon häiriöiden sietoa ja varioitu liikkeitä, että pysyy koiralla korvat auki. Kyllähän koira kannattaa ensin kisata valioksi ja sen jälkeen aloittaa perushäiriöharjoitukset lentävine leluineen yms. :-D

Agilityssa kisatavoitteena on nousta kolmosiin. Ohjauksellisia tavoitteita on aika kasa..

Ensi kesänä toivottavasti päästäisiin Tipin kanssa lampaillekin useamman kerran. Se vain on hankala laji siitä, että harjoittelupaikkoja on tosi harvassa ja pitäisi tuntea oikeat ihmiset. Mutta josko sitä muutaman kerran varaisi treeniajan johonkin noista koulutuspaikoista ja jos sitten pääsisi pari kertaa johonkin muuallekin. Tämä on kuitenkin sellainen laji, johon Tipillä olisi lahjoja ja erittäin mielenkiintoista muutenkin.

Ja jos vaikka vähän sitä rally-tokoakin tekisi molempien kanssa. Olen jo molemmille opettanut jotain perusjuttuja. Yllättäen Remun on ollut helpompi oppia mm. eteenistuminen. Tipillä on ehkä vähän turhankin vahva perusasento tähän lajiin.. Tipin kanssa voisi vaikka käydä kisoissakin, jos niitä alkaa lajin virallistamisen jälkeen olla lähiseudulla.

Remun kanssa mennään tilanteen mukaan. Minkäänlaisia koetavoitteita ei enää aseteta, ei edes sitä yhtä tokokoekäyntiä vuodessa. Tämän päätin jo viime vuoden kokeen jälkeen. Koska mä en suoraan sanottuna uskalla treenata Remun kanssa täysillä ja kaikkea - kuten hyppyä - kunnolla, niin en mä sitä kokeeseenkaan vie. Tunnari ja ehkä ohjattu nouto on kuitenkin treenilistalla ja rallytokoa ja temppuja ja jäljestystä ja hyvää mieltä :)

Piparihaaste

Mekin osallistuttiin Facebookissa kiertävään piparihaasteeseen. Laitanpa kuvan tännekin. Reemus oli niin pätevä pehmeäsuinen spanieli, joka istua tönötti liikkumatta ja piti kauniisti piparista kiinni kuolan valuessa suupielestä, kun Tipillä meni hetken aikaa homman juonen tajuamiseen.

Joululomailua

Lisää lumihiutaleita, toivoo Tip

Koiraharrastusrintamalla on ollu viime aikoina hiljaista. Tip aloitti joululoman agilitysta ja muustakin säännöllisestä treenaamisesta jo viime viikolla ja sen on tarkoitus jatkua loppiaiseen asti. Tänä vuonna meillä on ollut niin paljon kisoja ja on treenattua paria lyhyttä taukoa lukuun ottamatta monta kertaa viikossa, joten hiukan pidempi tauko on paikallaan niin minulle kuin koirallekin. Tip itse ei välttämättä ole samaa mieltä.. Ennen taukoa käytiin kahdet agilitykisat ilman mainittavia tuloksia. Mukaan mahtui pari hyvää rataa ja pari vähemmän hyvää, mutta ei mitään mahdottoman huonoja suorituksia. Keväämmällä sitten jatketaan kisailua :)

Nyt olisikin ollut hyvää aikaa tehdä pitkiä metsälenkkejä, mutta kun flunssaa pukkaa toisensa perään niin pojalle kuin mullekin. Ja viime päivät on ollu niin liukasta, että en ole suoraan sanottuna uskaltanut lähteä tuohon tielle kävelemään. Mutta on me muutamaan kertaan päästy kiertämään vähän pidempi metsäretki ja eiköhän tässä vielä ehdi nyt, kun me lomaillaan sinne loppiaiseen ihan koko perheen voimin.

Remu puolestaan toivoo lisää vahdittavaa ;-)

Lomailusta huolimatta eilen käytiin vähän tokotreeneissä. Tip teki oikeastikin vain vähän lelujenheittohäiriötreeniä ja paikallamakuuta, mutta Remun kanssa mulla on menossa projekti opeta nyt vihdoin sille tunnari ;-) Ja hyvin on alkanut, vaikkakin tähän asti on vain kertailtu sitä pohjaa, mitä olen jo joskus opettanut eli etsitty piilotettua omaa kapulaa. Ja note to myself, nyt kun se sujuu hyvin myös vieraammassa paikassa, niin siirry eteenpäin HETI. Miten se voikin olla niin vaikeaa.. Ja täytyypä muuten todeta, että muutenkin treeni-intoa oli jätkällä enemmänkin olisin halunnut. Se ei olisi millään jäänyt odottamaan kentän laidalle ja onnistuikin kaatamaan yhden raja-aidan - melkein jäi itse alle. Ja voi sitä hyppimistä ja riekkumista. Aina saa pelätä, että se teloo itsensä ja rasittaa selkäänsä liikaa :/ Muutenhan tuo on vain positiivista.

Ja selästä puheen ollen kävimme taas poikien kanssa joulukuun alussa Markus Laioksella. Oli ihan positiivinen käynti. Remu oli hiukan vinossa kuten aina, mutta se reagoi hoitoon tosi hyvin, eikä tilanne nyt ollut ollenkaan niin paha kuin keväällä tai kesällä (tai vielä alkusyksylläkään). Nyt toivomme vähälumista ja ei-liukasta talvea.. Tipillä ei kropassa ollut juuri mitään hoidettavaa, mikä on oikein positiivista, kun marraskuussa kuitenkin oli useampi viikko, että treenattiin ja/tai kisattiin useamman kerran viikossa aksaa.

Olenkin nyt kyllä kiinnittänyt erityistä huomiota ohjauksessa siihen, että saisin Tipin liukastelut kuriin. Tip kun on usein liukastunut hypyn alastulossa, koska se ei jarruta kunnolla tai ollenkaan ennen hyppyä. Joka siitä syystä, että se vaan ei jarruta tai useinkin siitä, että olen myöhässä. Silloin käännöksissä, varsinkin yhtään tiukemmissa, se joutuu jarruttamaan vasta alastulossa ja koska se kääntyy samalla, niin paino tulee liikaa yhdelle jalalle ja se liukastuu sillä jalalla. Ja jokainen voi kuvitella, kuinka hyvää se tekee etupään nivelille.. Mutta paljon on työtä vielä noissa käännöksissä.
Kävin muuten nyt joulukuussa myös itse pari kertaa osteopaattisessa hoidossa. Mielenkiintoinen kokemus, josta oli kyllä apua niin selkä-, lonkka- kuin polvivaivoihin.

Pikkupakkanen ja pilvetön taivas näyttävän niin kutsuvalta ulkoilusäältä, että taidamme nyt lähteä ulos flunssaa uhmaten.

Hyvää joulua kaikille!

Kakkosiin!

Niinhän se meni kuten aikoinaan Remunkin kanssa eli kun nollatili aukeaa, niin sitten niitä alkaa tulla. Tänään kävimme Tipin kanssa Janakkalassa kisaamassa kaksi Elina Hannikaisen tuomaroimaa rataa, joista jälkimmäiseltä napsahti nollavoitto ja menolippu kakkosluokkaan! Ei ollu maailman sujuvin rata, mutta nolla on aina nolla :)

Ekan radan alku oli hyvä kepeille asti. Niitä ennen oli putki ja välimatka aika lyhyt, lyhyempi kuin tutustuessa tajusin. Tips ampui putkesta lujaa ja keppien ohi. Siitä vielä jatkettiin joten kuten asiallisesti, kunnes pituuden jälkeen T ei jotenkin ollenkaan hoksannut suoraan edessä olevaa puomin alla olevaa putkea ja siitä pari kieltoa lisää ja taisi olla hyppy putken päällekin, kun pikkujätkä ihmetteli, että mitä ja missä. Sen jälkeen loppurata meni ohjaamatta juoksennellen, lentokeinukin taisi tulla ja maaliin ei tultu ollenkaan kun vika hyppy jäi hyppäämättä..

Toka rata oli vähän mutkaisempi ja jokaisen kontaktin jälkeen piti tehdä hölmö puolenvaihto koiran odottaessa kontaktilla. Tip varoi nyt selvästi nopeasti laskeutuvaa keinua ja pysyi hyvin kontaktilla. A:lla oli kyllä melkoista takajalkojen venytystä ja treeneissä olisin tuommoisen venymisen korjannut.. Puomin kontakti oli hyvä :) Yksi rima kolahti, mutta pysyi kuin pysyikin. Tulos siis -10,09, sij. 1/19 ja SERT!

Viikon päästä sitten korkkaamaan kakkosluokka :)

Treenailemassa

Tänään olimme taas poikien kanssa treenaamassa äiti-lapsi -tokoryhmän kanssa. Lapset ovat jo kasvaneet sen verran isoiksi, että niiden tekemisiä joutuu seuraamaan koko ajan. Laurikin oli jo kovaa vauhtia kävelemässä puomia ylös, ennen kuin huomasimmekaan.. Mutta toisaalta lapset myös viihtyvät nyt paremmin tutkiessaan paikkoja ja ihmetellessään toisiaan, ja ovat varsin hyväksi häiriöksi sekä koirille että ohjaajille.

Tipin kanssa hioimme sivulletuloja. Tip on alkanut välillä kytätä palkkaa multa niin, että sivulletulo on hidas ja joskus jopa ei mene peppu maahan. Tähän auttoi hyvin, että palkka tuli muualta kuin multa. Vähän vinoonkin jätkä jää välillä, eli jatkossa pitää olla tarkempi, että palkkaan vaan suorasta perusasennosta. Hieman on itsellä lipsunut vaatimukset, kun se tärkein tavoite TOKOn suhteen on saavutettu. No, ilmoitin kuitenkin Tipin vielä yhteen kokeeseen tänä vuonna, eikä sitä muutenkaan sovi treenattuja taitoja hukata. Tämän jälkeen tehtiin pari tunnaria. Epävarmaa on, mutta parempi kuin viime viikolla. Hallit ovat selvästi vaikeampia paikkoja Tipille tunnarin suhteen ja lisäksi pikkujätkä tarvitsee paljon helppoja, onnistuneita suorituksia, jotta itseluottamus säilyy.

Remulle olikin treenikaveri suunnitellut treenit. Ja ekana harjoituksena ollut merkki-nouto -erottelu olikin aika vaikea jätkälle. Remuhan aina kiltisti kerää kaikki maassa olevat kapulat, joten sen oli todella vaikea jättää heitetty kapula huomiotta ja mennä merkille. Saatiin kuitenkin jokunen onnistunutkin suoritus, mutta kyllä huomasi, että jätkä ei kunnolla kuuntele, mitä sanon. Tai, saattoi se juosta ensin merkille ja pysähdys-käskyistä huolimatta kaarsi saman tien kapulalle.

Reemus osaa olla hyvin päättäväinen sen suhteen, miten jotain asiaa on joskus opetettu ja tehty. Jos kapula on heitetty, se haetaan. Jos jätetään istumaan ja sitten kutsutaan, tullaan suoraan sivulle. Mamma voi huudella siinä välissä, mitä huvittaa. Voi, kun olisin tämän ominaisuuden vahvuudet (ja heikkoudet..) tajunnut, kun Remu oli pentu, niin kyllä siitä varmaan olisi tokokoiran saanut. Uskoisin nimittäin, että tälläiselle koiralle olisi saanut huiman suoritusvarmuuden - tosin sitä jumiutumista johonkin tiettyyn kaavaankin olisi pitänyt osata välttää. Remuhan edelleen pysähtyy aina puomin kontaktille, vaikka aktiivisesta treenaamisesta on jo 3 vuotta ja ylipäätään jätkä saa tehdä puomin ehkä 2-3 kertaa vuodessa.

Lopuksi tehtiin Remun ja treenikaverien kanssa vielä vähän häiriötreeniä. Kaukoissa Remua ei haitannut yhtään, vaikka tehtiin lähekkäin samaan aikaan kaukoja, vaan se kuunteli vain mua. Hyvä Remu! Luoksetulo olikin vaikeampi eli kun kaveri lähti vierestä, niin Remu kanssa. Parin kerran jälkeen alkoi kuitenkin joku ratas raksuttaa luppakorvien välissä ja saatiin pari onnistunutta toistoa niin, että kaveri kutsuttiin vierestä ja Remu istui paikoillaan.

Remulla oli tänään todella paljon intoa treenata ja se keskittyi tosi kivasti. Ehkäpä opetan sille seuraavaksi tunnarin, ihan vain mielenvirkistykseksi :) Ja oli toki Tipikin innokas, mutta sitä ei tarvitse erikseen mainita ;)

Omatoimista aktivointia

Remu-Eemeli on taas viime aikoina kunnostautunut lisänimensä veroisesti. Mähän oon aina ollut sitä mieltä, että koirien on hyvä tehdä ruokansa eteen jotain. Se jotain on vaihdellut 15 sekunnin paikallaolosta (tai edes istumisesta ja katsekontaktista) kokeenomaiseen tokosuoritukseen. No, Reemun kohdalla olen vähän lipsunut tästä ja sille on nyt syksyllä tullut vain laitettua kuppi kuonon eteen ilman sen suurempia seremonioita. Ilmeisesti se ei ole riittävän haastavaa, koska Remu on alkanut varastaa ruokaa. Mutta ei mitä tahansa ruokaa eikä mistä tahansa, sillä sisällä Remun eteen voi huoletta jättää eväänsä ja luottaa niiden olevan siinä vielä selkänsä kääntämisen jälkeenkin.

Synttäripäivänään Remu pisteli parempiin suihin suurimman osan hirven lonkkaluusta. Tämän herkun jätkä kävi omatoimisesti noutamassa kellarin eteisestä. Koirillehan se oli tarkoitettu, mutta molemmille puoliksi..

Eilen Remu-Eemelillä olikin isomman luokan juhlat, kun se nautiskeli hirven sisäfilettä suoraan riippumassa olleesta hirven neljänneksestä. Samaisesta kellarin eteisestä, jonka oven Reemus osaa näköjään taitavasti avata, jos sen jättää yhtään raolleen. Ja pakkohan se on jättää, ettei tila lämpene liikaa. Kyllä täytyy myöntää, että on se varmasti palkitsevampaa koiralle syödä ruokansa noin, kun saa järsiä ja nyhtää sitä ja on tosiaan tuorettakin. Varmasti maistui. Ja kuinka osasikin valita juuri sen palan..

Nopeet syö, hitaat ei. Näin se vaan luonnonlaki tuolla ulkona kuuluu ;-)